Poliitikkojen elämä on aina ollut suurennuslasin alla, mutta entisaikaan poliitikkojen työn ulkopuolisesta puuhastelusta ei paljoa tiedetty. Syy oli luonnollinen. 1950-luvulle asti ainoa sähköinen viestintäväline oli eduskunnan kontrollissa ollut radio. Sieltäkin tuli ohjelmaa vain yhdeltä kanavalta.Vielä 1930-luvulla liikenneyhteydet olivat heikkoja. Maakunnista Helsinkiin lähetetyt kansanedustajat eivät singahdelleet joka viikonloppu kotiseudulleen, sille ainakin kauemmaksi junamatkat kestivät puolesta vuorokaudesta vuorokauteen. Valtaosa kansanedustajat oli 30-luvulle saakka miehiä, nainen kansanedustajana oli likimain säännön vahvistava poikkeus.
Eduskunnassa vallitsi kirjoittamaton sääntö siitä, milloin eduskunta katsoi itsensä oikeutetuksi lomalle. Lomapäätöksen ratkaisi viitisentoista vuotta puhemiehistössä istunut Tampereen pormestari Väinö Hakkila (sd.). Hänen mukaansa eduskunta oli loman tarpeessa, kun Miina Sillanpääkin (sd.) alkoi olla hyvännäköinen.
Maan ensimmäisenä naisministerinä toiminut Sillanpää teki pitkän uran eduskunnassa. Hänet valittiin jo ensimmäisissä 1907 vaaleissa ja aikakausi päättyi vasta 1947, jolloin Sillanpää oli 81-vuotias.
Sillanpää on jäänyt legendaksi myös ensimmäisten eduskuntavaalien mainoksesta. Siinä hän julisti, että ”minunkin viivani on jo punainen”.
Väinö Hakkila piti puhemiehenä kansanedustajat asiassa. Jos joku onneton alkoi laverrella asian vierestä, Hakkila pamautti nuijallaan ja huusi: ”Asiaan”. Häntä kutsuttiinkin Asiaan-Hakkilaksi.
Kiteeläinen kansanedustaja Uuno Brander (ml.) risti kasvattamansa sonnimullin Hakkilaksi. Mullista kasvoi seudulleen jalostussonni, jolla riitti töitä. Usein isäntä itse talutti sonnin paikalle, mutta jos tätä ei virkatehtävä heti kiinnostanut, Brander napautti talikolla sonnin kylkeen ja komensi kuuluvasti:
– Asiaan, Hakkila, asiaan!
Kirjoittaja on Keskipohjanmaan
toimittaja.
simo.kattilakoski@kpk.fi
