Oma koti-ikäväni sai kuitenkin uudet mittasuhteet, kun tutustuin poikaan nimeltä Salih. Hän oli tullut Itävaltaan pitkän ja vaarallisen matkan kotoaan Kosovosta. Kuten moni muukin kansalaisensa, hän oli laiton pakolainen. Kotiin oli hänelläkin ikävä, mutta ajatus palaamisesta raunioiksi tuhottuun kotikylään oli paitsi hengenvaarallinen, myös epätoivoinen. En tiedä, mitä hänelle tänään kuuluu. Kosovon itsenäisyydestä olen kuitenkin hänen puolestaan onnellinen!

Ensi sunnuntaina kirkoissa puhutaan Jumalan kansan koti-ikävästä. Kristityn elämä on kulkemista sillä tiellä, joka vie kohti taivaan kotia. Matkanteko on monesti vaivalloista. Joskus oikea polku peittyy helpompikulkuisten väylien alle. Toisinaan omissa kantamuksissa on sen verran riittävästi, ettei millään jaksaisi kysellä matkakumppaneiden jaksamisia. Ja kun kuljettavana on oikein kivikkoista ylämäkeä, on joskus hukassa itse päämääräkin!

Mutta niin kauan kuin kotiin on ikävä, niin kauan on toivoa perille pääsystä. Ajatus taivaan kodista on lohdullinen. Me saamme uskoa, että Jumalan kodissa on kaikki hyvin. Siellä ei tunneta pelkoa, ei kipua, ei mitään pahaa. Siellä saamme olla jälleen yhdessä kaikkien rakkaitten kanssa. Tämän uskon ja toivon varassa on matkantekokin hitusen verran helpompaa!

Matka ei kuitenkaan onnistu omin voimin. Me tarvitsemme paitsi toisiamme, myös vahvistusta Jumalan Sanasta ja matkamiehen eväästä, ehtoollisesta. Kerta toisensa jälkeen meidän on laitettava kädet ristiin ja pyydettävä, kuten tutussa virressä pyydetään:

Oi Herra, suothan sä minulle

sun armos voimaksi matkalle.

Anteeksi anna,

mua nosta, kanna,

vie perille!

(631: 5)

Kirjoittaja on Nivalan

seurakunnan kappalainen.