KOKKOLA

Kauko Röyhkän puolitoistatuntinen sooloilu Corners- baarissa perjantai- iltana antoi kouralliselle innokkaita kuuntelijoita hitusia ja haikuja hänen tuotannostaan. Hieman miniatyyrinen keikka olisi varmaan kestänyt vieläkin vähemmän aikaa, jollei Kauko R. olisi maanisesti kuluttanut aikaa kitaransa uusien kielien viritykseen.

Kuukausi Riku Mattilan eli kitaristin kanssa kiertämistä oli verbaalisen velhon omin sanoin vierottanut tätä insrumentistaan. Ehkä veivaamisen puutteesta johtuva tahmeus ja takertelu yllätti Röyhkänkin. Turhan paljon siihen asiaan, eli ongelmiin kitaran kanssa, keskittyminen meinasi jo ruveta hermostuttamaan. Ehkä Röyhkälle yllättäen yksin lavalla istuminen oli helpompaa, kun keskittyi eräänlaisiin epäolennaisuuksiin. Ja ymmärrettävää tosin, onhan mahdotonta nauttia soittamisesta, jos soitin on epävireessä.

Yleisön joukosta pari kertaa apuun tarjoutunut nuori mies teki tilanteista tragikoomisia, ja Röyhkän voimakas itsekritiikki sai yleisön sympaattisesti ottamaan osaa tähän julkiseen treenaukseen ja virittelyyn.

Kauko Röyhkän ääni, sen käyttö, ja käyttötarkoitus on jotain, joka saa allekirjoittaneen kananlihalle. Röyhkän sanoitukset ja hänen tulkintansa niistä, ovat ainutlaatuisia. Tulkinta ja tulkinnan kohde ovat omaa laatuaan, jotain mitä kukaan muu ei kykene tekemään. Kauko R. on siis antanut oman persoonansa, siivun sielustaan, ihmisten pureskeltavaksi, ja se on aika ainutlaatuista.

Populaarimusiikkia pyörittävä raha ei yleensä uskalla sijoittaa aitoihin ja rehellisiin artisteihin, vaan mieluummin syytää järjettömät määrät rahaa sellaisiin kohteisiin, jotka ovat tuttuja ja turvallisia, eli jonkun tietyn formaatin mukaan muokattuja, myyviä esiintyjiä. Harva muusikko myöskään löytää itsestään sitä kanavaa, jota kautta pystyisi rehellisesti pistämään omaa persoonaansa musiikkiinsa. Itsepäisyys ja voimakas tarve tehdä asiat juuri näin ovat varmasti auttaneet Kauko Röyhkää hänen työssään.

Keikan aikana Röyhkän soittamista biiseistä tulee mieleen ”Paska kaupunki”, ”Talo meren rannalla”, ”Pikku Enkeli” ja ”Kukaan ei halua mua”. Aika kattavasti omasta laajasta (kahdensadan biisin), tuotannostaan illan aikana kappaleita tulkinnut Kauko R. sai yleisön helposti mukaansa. Röyhkä omaa äänen, jota ei voi kuin seurata, äänen, joka pureutuu selkäytimeen, ja värähtelee siellä ja selän lihaksissa, huumaavan kirkkaasti.

Kauko Röyhkä on suomalaisen runonlaulun kauneimpia tähtiä, omalla iättömällä, suoraan vanhaksi syntyneellä karismallaan.