Riitta Konttinen: Dora Wahlroos. Taiteilijatarina. 128 s. Otava. 2008.

Filosofian tohtori, Helsingin yliopiston taidehistorian professori Riitta Konttinen jatkaa kuvataiteilija Dora Wahlroosin, 1870 – 1947, tarinalla projektiaan, jolla hän on nostanut suomalaisia naistaiteilijoita unohduksesta osaksi taidehistoriaa tai taidehistorian katvealueelta suurten miesmestarien rinnalle tai ohikin, kuten kävi Helene Schjerfbeckin kohdalla.

Konttisen tiivis elämäkertateos on samalla näyttelyjulkaisu. Turkulaisen Dora Wahlroosin näyttely on esillä Turun taidemuseossa huhtikuun 20. päivään asti. 10.5. – 7.9. se nähdään Hämeenlinnan taidemuseossa.

Riitta Konttinen on kirjoittanut useita kiitettyjä teoksia naistaiteilijoista ja taiteen naiskuvasta. Hänet on palkittu mm.kahdesti valtion tiedonjulkistamispalkinnolla. Kiinnostavasti kirjoitettu ja tarkasti dokumentoitu on tämäkin tutkimus.

Dora Wahlroos on yksi niistä 1800-luvun lopun lahjakkaista ja rohkeista naistaiteilijoista, jotka ovat ennen Konttisen tutkimusta täysin pudonneet pois taidehistorian kirjoituksesta. Perusteellisesta taidekoulutuksesta ja pitkästä urasta huolimatta hän syrjäytyi taidepiireistä yksityiselämänsä vaateiden ja käänteiden vuoksi. Uransa myöhemmällä kaudella hän keskittyi muotokuvamaalauseen kaiketi taloudellisista syistä.

Dora Wahroos syntyi neljäntenä lapsena ruotsinkieliseen, varakkaaseen porvarisperheeseen Porissa 19.12.1870. Hänen jälkeensä syntyi vielä kaksi sisarusta. Isä Johan Henrik Wahlroos opiskeli maanmittariksi ja yleni lääninmaanmittariksi. Äiti Dorothée Fehn oli saksalaista sukua, jossa oli käsityöläisyyttä.

Perheen säilynyt kirjeenvaihto kertoo poikkeuksellisesta lämmöstä ja kiintymyksestä. Doralle kehittyi turkulainen identiteetti, sillä hänen ollessaan 11-vuotias perhe muutti Porista Turkuun isän työn myötä. Dora sai seuraavana vuonna päästötodistuksen ruotsinkielisestä tyttökoulusta.

Dora kirjoittautui Turun piirustuskouluun syksyllä 1886. Siellä häntä opettivat Alexandra Frosterus-Såltin, Thorsten Waenberg ja sittemmin vahvasti vaikuttanut Victor Westerholm. Ensimmäisen kerran hän esitteli työnsä suuressa valtakunnallisessa näyttelyssä syksyllä 1990. Hänellä oli Suomen Taideyhdistyksen vuosinäyttelyssä maisemamaalaus Hafstornsviken. Naistaiteilijoita niputtavassa kritiikissä Konttinen näkee pyrkimystä hillitä naisten liian uhmakkaaksi koettua tunkeutumista taide-elämään.

Edellisenä vuonna nuori taiteilija oli maalannut itsetietoisen Omakuvan, jossa hän polttaa savuketta. Tämä rinnastui Elin Danielson-Gambogin huomiota herättäneeseen maalaukseen Päättynyt aamiainen.

Victor Westerholmin Ahvenanmaalle perustamasta Önningebyn taiteilijasiirtokunnasta tuli Dora Wahlroosille kohtalokas, sillä hän tapasi siellä kuvanveistäjä Emil Wikströmin ja kihlautui tämän kanssa. Wikströmin kautta Wahlroos pääsi kahteen itselleen tärkeään taiteilijapiiriin: Nuoren Suomen ryhmittymään ja Önningebyyn siirtolaan. Siirtolassa Doralle oli annettavaa erityisesti Elin Danielsonilla, joka oli taitava henkilömaalari ja toi ranskalaista elementtiä.

Tarkoitus oli avioitua pian, mutta kihlaus purkautui. Konttinen ei löydä oikein muuta selitystä kuin, että Doran perhe ei hyväksynyt sulhasta. Dora jäi naimattomaksi, kuten useat sukunsa naiset.

Peräti seitsemän teosta vuoden 1892 Suomen Taiteilijain näyttelyssä ja kolmas palkinto dukaattikilpailussa seuraavana vuonna merkitsivät Wahlroosin läpimurtoa taiteilijana. Hän teki viisi opintomatkaa Pariisiin. Italiassa opiskellessaan hän vietti pitkään aikaa Elin Danielson-Gambogin ja tämän miehen Rafaello Gambogin kanssa. Yhteistyö päätyi Rafaellon ja Doran suhteesta aiheutuneeseen sekasotkuun.

Ensimmäisen oman näyttelynsä Dora Wahlroos piti vasta 50-vuotiaana. Turussa hän oli syrjässä taide-elämästä ja maalasi myöhempinä vuosinaan lähinnä tilausmuotokuvia.

Riitta Konttinen luonnehtii Wahlroosia ahkeraksi, sitkeäksi ja tunnolliseksi taiteilijaksi. Viimeisen tunnetun Omakuvan taiteilija maalasi nelisen vuotta ennen kuolemaansa. Siinä on nähtävissä jääräpäistä peräänantamattomuutta ja sitkeyttä. Siihen viitannee myös taiteilijan tunnuslause: ”Sitä osaa mitä tahtoo.”

Parhaimpina töinään taiteilija itse piti Myrskylän kirkon alttaritaulua, Emil Wikströmistä maalattua laatukuvaa Kuvanveistäjä, 1892, sekä suuria kansankuvaukset Pesusaavin ääressä, 1892 ja Ilta Paraisilla, 1898. Viimeksi mainittu kuuluu kokkolalaisen K.H. Renlundin kokoelmaan.