Tiina RuotsalaUlla-Maija Paavilainen: Sokerisiskot, Otava 2008. 287 s.
Oi miksi? Tällainen tuskainen ajatus takoo päässä kun sinnittelen Ulla-Maija Paavilaisen toista romaania Sokerisiskot. Kollega opastaa, että kyseessä on viihdekirjallisuus. Ei siis tarvitse ottaa niin ryppyotsaisesti.
Paavilaisen idea on kiinnostava: evakkoäidin kuolema, hautajaiset ja lopulta uurnan vienti Venäjälle, menetettyyn Karjalaan, saattaa toisistaan etääntyneet sisaret yhteen. Kolme sokerisiskoa Sirkku, Pulmu ja Marianne pääsevät jokainen vuorollaan ääneen luku kerrallaan kertomaan oman versionsa tapahtumista. Paavilainen on hyvä kirjoittamaan, idearikas ja selvästikin tietää, mitä kuvaa kertoessaan kampaamoyrittäjä Sirkun, yrityssparraaja Pulmun ja valokuvaaja Mariannen maailmasta.
Se ei vain riitä.
Hahmot ovat kuin rautalangasta väännettyjä. Kaikki on niin helvetin huonosti, vaikka rahasta ei lienekään puutetta. On pakollinen aikuisen pojan tyytymätön äiti, jolla ei luonnollisestikaan ole enää mitään sukupuolielämää aviomiehensä kanssa. Tämän pitäisi olla realistista avioliittokuvausta? On pakollinen sinkku ja rautainen yrittäjä, joka on yksityiselämässään onneton ja yksinäinen satunnaisista miessuhteista huolimatta. Ja sitten tietysti pakollinen valokuvaajalesbo, jonka suuri rakkaus on anorektikkomaisen laiha Chiara-malli. He luonnollisesti harrastavat kirjan sivuilla sitä, että teokseen saadaan ”särmää”.
Niin?
Kokonainen kirja kolmesta onnettomasta naisesta, jotka päättävän viedä mamman tuhkat rajan taakse, äidin synnyinkodin maisemiin. Siellä sitten otetaan yhteen, pidetään monologeja onnettomasta elämästä, riidellään ja syytellään. Miehillä ei tässä kirjassa ole muuten suunvuoroa, joten tuskinpa kukaan mies kirjaan tarttuukaan.
Tämä on siis viihdettä.
Kamala keski-ikäkö lukijasta on näin tosikon tehnyt?