Alice Munro: Sanansaattaja. Suom. Kristiina Rikman. Tammen Keltainen kirjasto 2008, 383 s.

Kanadalla on omanlaisensa siirtolaishistoria. Alice Munro kertoo siitä. Munro on kirjoittanut aina. Hänelle on tyypillistä viehtymys yksityiskohtiin ja kuvauksen terävyys.

Alice Munro on tehnyt työtä löytääkseen sukunsa historian, joka alkaa maanviljelijöistä Skotlannista 1700-luvun lopulta. Munron kirja on mahdollinen siksi, että Ettlingin laaksossa vaikutti saarnaaja, jonka mielestä kaikkien oli opittava lukemaan ja kirjoittamaan. Lienee ollut joku protestanttinen maallikkosaarnaaja.

Munron tekstin tekee painavaksi se, että maanviljelijät ovat paikallaan pysyviä, heillä kulkee suvussa muisti, muistaminen on miltei velvollisuus. Elämä oli vaikeaa ja varsinkin se oli sitä ensimmäisille siirtolaispolville Kanadassa tai Amerikassa yleensä, tässä tapauksessa kokonaisen puolen suvun lähtö auttoi perhettä.

Muistiinpanot auttoivat myös seuraavan sukupolven maanviljelijöitä. Kun kylvetään ajallaan, kun osataan lukea luonnon merkkejä, satoakin tulee.

Alice Munro tulee kertoneeksi syyn kirjoittajantyöhönsä, peräänantamattomuuden: tytöt lähtevät kodistaan mennäkseen naimisiin, mutta tämä tyttö oli tottunut myös ajattelemaan. Lähipiirissä oli ihmisiä jotka sanoivat hänelle jo ennen häitä, että rouvan osa ei ehkä ole hänen kohtalonsa.

Ja koska muistaminen oli niin tärkeä talonpoikaisessa kulttuurissa, niin ammatti tuli sillä tavoin luontojaan.

Kirjan alku- ja loppupuheenvuorot auttavat ymmärtämään kirjan luonteen. Se ei ole historiaa eikä fiktiota vaan jotain siltä väliltä. Sillä tavoin tämä Munron kirja vaikuttaa jollain tavoin pakottomammalta kuin jotkut hänen aiemmat lyhytproosakirjansa.

Munro kertoo matkastaan Skotlantiin etsimään sukulaisia Ettlingistä. Hän tapaa ehkä etäisiä sukulaisiaan, hän jäljittää hautoja ja kirkonkirjoja. Menneisyyden metsästys on sinnikästä ja palkitsevaa. Nyky-skotit tajuavat halun saada selvää mitä oli ennen Kanadaa. Arvattavasti ihmisiä lähti jo 1700-luvun lopulla paljon.

Kirjan yksityiskohdat luovat valokuvantarkkoja kuvauksia siitä millaista elämä oli ei-missään joskus 1800-luvun alussa, Ontarion erämaan ensimmäisinä asukkaina. Suvussa on ylpeyttä siitä, että selvitty on, mutta myös vastoinkäymisiin varauduttiin.

Suvun elävyys tuntuu henkilöhahmoissa, jotka on kuvattu työssä ja toimessa niin, että ihmisten persoonallisuus tuntuu. Henkilöhahmoja on valtava määrä eikä kukaan ole täysin samanlainen kuin tätinsä tai isoäitinsä. Mutta samankaltaisuus on helppo nähdä.

Intiaanit miltei loistavat poissaolollaan. Ontario on Cree-intiaanien aluetta, mutta heimo oli metsästäjiä ja kalastajia, joten heihin ei välttämättä maanviljelijä törmännyt. Kanadalaiset eivät aloittaneet intiaanisotia, vaan kävivät mieluummin kauppaa heimojen kanssa.

Maaseudun elämä oli hyvin monimuotoista. Metsät kasvoivat, syntyi sahoja. Sitten huomattiin että napakettuja saattoi ruveta tarhaamaan – ja se tapahtui Kanadassa hyvin aikaisin. Tarhaus tuhoutui ensimmäiseen maailmansotaan, jolloin Yhdysvaltojen markkinoille ei yhtäkkiä mennytkään turkiksia.

Oli keksittävä jotain uutta. Siirtolaisen paras ominaisuus on muuntumiskyky. Sama pätee ehdottomasti myös kirjailijoihin ja muihin taiteentekijöihin.