Pekka TuomikoskiHannu Rautkallio: Moskovan päiväkirja 1989–1993. Heijastuksia 2000-luvulle. Tammi 2008.
Tuskin ehti Juhani Suomen Kohti sinipunaa -teos tulla Otavan uunista ulos, kun jo Tammen talliin kuuluva kestovastustaja Hannu Rautkallio ehätti valtaamaan mediatilaa omilla murrosvuosien päiväkirjamerkinnöillään ja niiden jälkikäteisanalyysilla. Olennainen osa kirjan kokonaisuutta on erilaisten vastustajien toimien arvostelu – toisaalta Rautkallio tuo mielenkiintoisesti esiin sen jännitteisen pelikentän, jossa kansainvälisen politiikan tutkijat varjonyrkkeilyään suorittavat:
”Kun kävin tapaamassa ulkoasiainministeriön arkistohallinnon päällikköä Martti Favorinia ensimmäisen kerran Katajanokalla ulkoasiainministeriön yhdessä päärakennuksessa, en tiennyt, että Juhani Suomen työhuone oli Favorinin seinän takana. Kävelin Suomen työhuoneen ohitse, ovi oli ilmeisesti tarkoituksella auki. Suomi vilkaisi ja tuskin tervehti. Tietääkseni ulkoasiainneuvos Suomi ei ollut ulkoministeriön arkistohallinnon virkamies, vaan ”neuvotteleva virkamies”. Suomen työkyky oli epäilemättä ylivertainen, koska hän selviytyi virkatöistään ja samanaikaisesta ”päätoimisesta” kirjoitustyöstään.”
Teoksen alussa Rautkallio kertailee omien kansainvälisten yhteyksiensä historiaa. Hän on toiminut tutkijana sekä Yhdysvalloissa että Venäjällä, mikä tekee urasta suomalaisittain ainutlaatuisen. Neuvostoliiton romahtaessa Rautkallio sai Atlantin takaa tarkastella, miten varovaisesti Suomessa suhtauduttiin kaikkeen muutokseen: mikäli meiltä kysyttäisiin, suhteet Neuvostoliittoon saisivat kernaasti säilyä ennallaan – tämä asenne oli hallitseva vielä silloinkin, kun Neuvostoliittoa tuskin enää oli olemassa!
Hannu Rautkallio osasi olla Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen oikeassa paikassa ja keskustella arkistojen avautumisen kannalta keskeisten henkilöiden kanssa. Päiväkirjamainen kerronta etenee kuukausittain. Vapisevin sormin murretut sinetit ja ”uskomaton olotila” Moskovan arkistojen lähteillä ovat vain osa kirjan hehkutusantia. Laaja yhteyshenkilöiden kirjo tekee lukuelämyksestä mielenkiintoisen, mutta toisaalta punainen lanka on vaarassa hukkua detaljien paljouteen. Kommunismin romahtaessa Suomessa ei haluttu nähdä kaikkea sitä, mikä oli yhtäkkiä tullut näkösälle avautuneiden arkistojen myötä.
Teoksessa käytetään paljon energiaa myös presidentti Mauno Koiviston toimien arvosteluun. Koivisto näyttäytyy kirjassa ”inhoreaalipoliitikkona”. Baltian maiden uusi itsenäistyminen hajoavan Neuvostoliiton ikeestä näyttäytyi Koivistolle kauhistuksena. Hän kiirehti antamaan julkisuuteen useita Baltian maiden irtautumispyrkimyksiä kritisoineita lausuntoja. Vilnan verilöylystä Rautkallio kirjoittaa:
”MTV3:n uutisille antamassaan haastattelussa Koivisto sanoi Liettuan johdon pyrkineen ”marttyyrikohtaloihin”, mikä olisi provosoinut Liettuassa olevia Neuvostoliiton joukkoja väkivaltaan. Koivistoa tuntui huolestuttavan sotilaallista toimintaa johtavan Gorbatšovin kansainvälisen ”maineen” pilaaminen ja hänen valtansa ”diskreditoiminen” (häpäiseminen).”
Baltian maat eivät siis saaneet Suomen presidentiltä minkäänlaista tukea itsenäistymiselleen. Tapahtuneen Koivisto joutui kaikessa hiljaisuudessa pitkin hampain nielemään. Neuvostosuhteiden arvon korostaminen oli kuluneen 45 vuoden aikana lyönyt leimansa Suomen ulkopolitiikkaan yli kaiken muun. Historian valossa tämä kaikki näyttäytyy nyt hätävarjelun liioittelulta.