Giorgio Faletti: Minä tapan. Alkuperäinen italiankielinen alkuteos Io uccido, ilm. 2002, suomentanut Leena Taavitsainen-Petäjä. 701 s. Bazar Kustannus Oy 2007.

Sarjamurhaajan takaa-ajo on useimpien rikoskirjailijoitten seitsemäs taivas. Tiiviin kihelmöivä juoni, jossa riittää kymmeniä käänteitä sekä mustanpuhuva kerrontatyyli vangitsevat lukijan ensi riveiltä lähtien. Parhaimmillaan lukunautinto on samalla ahdistava ja vapauttava.

Amerikkalaistyylinen sarjamurhaajatrillerin konsepti taidetaan myös Euroopassa. Tosin italialainen Giorgio Faletti ei esikoisteoksellaan Minä tapan vielä yllä samaan kastiin Richard Harrisin ja James Pattersonin kanssa.

Ökyrikkaiden paratiisissa, Monte Carlossa, suosittu radiojuontaja Jean-Loup Verdier saa suorassa lähetyksessä elämänsä pelottavimman puhelun.

– Minä en pysty nukkumaan öisin, koska minun sairauteni ei koskaan käy levolle.

– Millä tavalla sinä sitten hoidat sairauttasi öisin?, Jean-Loup kysyi.

– Minä tapan...

Samana yönä murhataan poikkeuksellisen raa`asti formulakuski Jochen Welder ja shakinpelaaja Arijane Parker. Murhatutkimuksia johtaa komisario Nicolas Hulot, jota avustaa Monte Carlossa omista kriiseistään toipuva FBI-agentti Frank Ottobre.

Uudet murhat synkistävät tilannetta entisestään. Johtolankoja ei juurikaan ole. Tutkijoita askarruttaa erityisesti, miksi uhreilta nyljetään kasvot plastiikkakirurgin taidoin.

Vähitellen mysteerit alkavat paljastua ja epäilykset kääntyvät Radio Monte Carloon. Radioasemalla työskentelevä kehitysvammainen Pierrot, joka on suoranainen musiikkimaailman Einstein, kasvaa suureen rooliin sarjamurhaajan takaa-ajossa. Kuten myös demonit olkapäältään karistava Frank Ottobre.

Giorgio Falettin (synt. 1950) esikoisteosta on myyty Italiassa useita miljoonia kappaleita. Asianajajana ja mainosalalla työskennellyt kirjailija on kotimaassaan tänä päivänä erittäin suosittu teatteri- ja tv-esiintyjä.

Minä tapan -tiiliskivitrilleri edustaa puhtaasti omaa tyylilajiaan. Tosin välillä sen kahlaaminen on yhtä rasittavaa kuin vaikkapa kymmenmetrisen limusiinin sompaaminen Monte Carlon neulansilmämutkissa.

Juoni sinänsä kantaa loppuun saakka, mutta pitkät suvantokohdat saavat haukottelemaan. Välillä taas säntäillään päättömästi paikasta ja tilanteesta toiseen.

Oma kompetenssi ei riitä arvioimaan italiankielistä alkuteosta, mutta paikoitellen Falettin kielikuvat ja dialogit ovat kuin vanhoista Morgan Kane -westernpokkareista. Latteita ja yliväritettyjä. Eli kustannustoimittajalle iso nippu punakyniä.

Mutta onhan trillerissä omat ”momentuminsa”. Näin ollen kokonaisvaikutelma jää enemmän plussalle. Toivoa vaan sopii, että elokuvaversiossa kaivetaan sipulin ydin esille.