HAAPAVESIPääsiäiskonsertti Haapaveden kirkossa la 15.3. klo 19. Esa Ruuttunen – laulu, Yrjö Seppänen – klarinetti, Jussi Vilkuna – huilu, Haapaveden kamariorkesteri joht. Timo Hannula

Hiljaisen viikon aihepiiriin riittää koskettavia pikkukappaleita runsaudenpulaksi asti. Onkin haasteellinen tehtävä rakennella niistä tyylikäs kokonaisuus, joka istuisi käsillä olevalle esittäjäkaartille ja valottaisi monipuolisesti pääsiäisen tematiikkaa.

Vaikka lauantai-illan kattaus näytti paperilla lievältä sekametelisopalta, se muodosti toteutettuna eheän ja koskettavan kaaren. Illan aloittanut Bachin kantaatti Ich habe genug suuntasi heti kurssin kohti pitkäperjantaita. Esa Ruuttunen on näihin teemoihin mies paikallaan. Hänen äänensä purkautuu syvältä ja antaa lauluille inhimillisyyden tunnon, johon on helppo samaistua. Joku ehkä tekisi Bachin keveämmin ja notkeammin, mutta samaan intensiiviseen sanomalähtöisyyteen on monella matkaa.

Rautavaaran kaksi hengellistä laulua antoivat Ruuttusen laululle entisestään pontta, ja Jaakko Löytyn kahdessa laulussa hän nousi ikään kuin kotiportailleen. Levyltä tutut Kahden maan kansalainen ja Tuuli työntää kulkijaa Riku Niemen sovituksina tulivat ulos hartaalla herkkyydellä ja levitetyin käsin ilman nuottivihkoa. Tulkinnassa oli levyyn verrattuna latausta monin verroin, mikä nosti ainakin allekirjoittaneelle ihon kananlihalle.

Hristo Dantchevin kantaesitysteos Lamento sisälsi sekä emotionaalisen että musiikillisen linkin tsunamin runtelemaan Banda Acehiin. Edellinen hahmottui itämaisen melankolisina sävyinä, jälkimmäinen kirjainten nuottinimistä rakennettuna tematiikkana. Klarinettisolisti Yrjö Seppänen pääsi selvästi sisään kappaleen unenomaiseen poljentoon. Teos muodostikin oudon kohtalonyhteyden Brittenin Sentimentale Sarabandeen, joka polveili kiireettömästi saman oloisissa maisemissa.

Olli Kortekankaan Isä Meidän ja Herran Siunaus Arvi Ruuttusen Wanhan wirsikirjan pohjalta päättivät illan, ja Ruuttunen lauloi osansa albassa alttarilta. Tämän tyylikkäämmin tuskin voisi pääsiäiskonserttia päättää.

Näin laajan paletin pystyyn nostaminen on Haapaveden kamariorkesterin kaltaiselle nuorelle puoliammattilaisjoukolle melkoinen rutistus, ja kypsyttelylle jää harvoin tarpeeksi aikaa. Tämä oli ajoittain aistittavissa hienoisena tulkinnan ulkokohtaisuutena. Kuitenkin on heti perään sanottava, että orkesteri tuottaa budjettiinsa nähden todella kaunista jälkeä ja sykähdyttäviä konsertteja. Luonteva periodisoittokin näyttää oikeasti mallia monelle ammattiorkesterille. Milloinkahan tämän arvo hoksattaisiin seudun päättäjistössä?.