KOKKOLAAntti Paalanen, 1- ja 2 1/2- riviset haitarit, Piia Kleemola, barokkiviulu, Marianna Henriksson, cembalo, Petri Prauda, cittern ja säkkipilli, Paalanen, Trad.

Keski- Pohjanmaan konservatorion salissa oli sunnuntai- iltapäivän ilona tarjolla tasokasta ja mielenkiintoista sovitus- ja sävellystyötä taitavilta ammattimuusikoilta. Sekä Antti Paalasen että Piia Kleemolan ohjelmistot olivat jatkotutkintokonsertteja taiteellista tohtorintutkintoa varten.

Paalanen tulkitsi omia sävellyksiään Hauras – soiva hiljaisuus -otsikon alla ensimmäisen puoliajan. Paalasen konserttisarja, joista sooloteos Hauras on ensimmäinen, tulee käsittelemään suomalaisessa perinnemusiikissa käytettyjen vaihtoäänisten, 1-3- rivisten haitareiden monipuolisuutta konserttisoittimina. Paalasen soittimistaan irtisaama äänimaailma on, vaatimattomasti ilmaistuna, monipuolinen ja moninainen. Hänen soitossaan kiehtovat soittimen rakenteiden resonoinnin hyväksikäyttäminen, aika ajoin yllättävä syvyys, ja kaikki ne muut huokaukset ja haiut joiden syntytarinaa, alkuperää ei tiedä.

Sooloteoksen osat Kiikkustuolissa, Taakka, Miehet rautaa!, Soiva hiljaisuus, Avopäin ja Hauras seurasivat toinen toistaan, toisiinsa kietoutuen. Vajaan tunnin mittainen teos piti sisällään tunnelmia hauraista haaveista, aina hanurilla soitettuun teknoon asti.

Toinen puoli konserttia oli Piia Kleemolan neljäs, taiteellista tohtorintutkintoa varten koottu jatkotutkintokonsertti. Kleemolan konsertin ohjelmisto koostui, yhtä vuoden 1702 virsikirjasta poimittua sävelmää lukuunottamatta, Samuel Rinta-Nikkolan Pelimannisävelmiä-nuottikokoelmasta valituista kappaleista. Rinta-Nikkolan vuonna 1809 kokoamaa nuottikirjaa pidetään yhtenä suomalaisen musiikillisen kansallishistorian arvokkaimpana nuottikokoelmana. Kirjaan kerättyjen vanhimpien melodioiden juuret ulottuvat 1600-luvulle saakka.

Kansanmusiikista puhuttaessa, traditionaalisten melodioiden sovittaminen on oma taiteenlajinsa. Onhan jokaisella muusikolla jo oma tapansa soittaa, ja kun alkupiste on parin fraasin mittainen vanha melodia, ei niin sanottu sovitustyö kauas karkaa silkasta säveltämisestä.

Marianne Henrikssonin (cembalo) ja Kleemolan tulkinta Mitä silloin taita puuttuu? - virrestä oli erittäin koskettava ja sävellyksenä tyylikäs. Henrikssonin, Kleemolan ja Praudan (cittern ja säkkipilli) yhteistyö muidenkin kappaleiden tulkinnoissa oli nautittavan sujuvaa ja ammattitaitoista. Kleemolan viulismi on kaunista katseltavaa ja kuunneltavaa, ja tämän jatkotutkintokonsertin ohjelmistossa olleet sovitukset (Kleemola-Henriksson- Prauda) viihdyttäviä ja mielenkiintoisia.