KOKKOLAOsta elämä -nuorisomusikaali yllätti iloisesti perjantain ensi-illassa. Esitys oli täynnä musikaalikliseitä, mutta niin hauskasti käytettyinä, että ne kyseenalaistivat absurdilla huumorilla omaa genreään. Erityisesti Aku-Petteri Pahkamäen ohjaukselliset yksityiskohdat kutkuttivat nauruhermoa. Epäselväksi jäi, kuinka paljon piikittely lähti käsikirjoituksesta, joka oli tuottaja-säveltäjä Teemu Haapaniemen käsialaa.

Juoni oli musikaalimaisesti tilkkutäkkimäinen ja samaan aikaan perinteinen ja epäsovinnainen. Laulujen tekstit oli sanaillut Kaje Komulainen niin sokerisesti, että muisti yhteiskuntakritiikistä huolimatta olevansa musikaalissa. Hienoa on, että esityksessä oli monta naisille sopivaa roolia. Lisäpilkettä toivat koulunäytelmä-tyyliin kirjoitetut Hyllyn ja Kärryjen hahmot.

Eri osa-alueet yhdistyivät onnistuneesti ohjauksessa. Pienet asiat ja rytmiikka loivat aitoa huumoria. Reaktiot olivat isoja ja energisiä, tyyliin sopivia. Lopun tiedostettu ylidramaattisuus antoi luvan nauraa mahtipontisuudelle. Kohtausten leikkaukset olivat paikoin herkullisia. Välillä mietin, lunastetaanko kaikkia asioita, mutta viimeistään lopun yhteislauluissa asiat koottiin ja opetus alleviivattiin – ehkä turhankin perusteellisesti. Osaa ohjauksellisista ratkaisuista en ymmärtänyt. Hyväksi ohjaajantyöksi luen, että saa luotua työryhmään kaikkensa antamisen hengen; esityksen moottorina toimi keskipohjalaisten lahjakkaiden nuorten täysillä, tosissaan ja anteeksi pyytelemättä tekeminen.

Oona Airola loi onnistuneesti Kauppiaasta absurdin klovnimaisen hahmon mimiikkansa avulla. Hän on karismaattinen esiintyjä ja laulaja. Airolan harteilla oli paljon vastuuta ja hän kantoi sen hyvin. Samoin äitiä esittävä Anna-Maija Perttunen, joka veti roolinsa rakkaudennälkäisestä yksinhuoltajasta täysillä. Hänen äänensä on valloittava ja rekisteri laaja. Monologi ex-miehestä oli loistavan koominen! Ville Pohjolan esittämä Timo oli sopivan seko nörtti ja Marjo Leppälän Tiina jalat maassa oleva pissis. Näyttelijävalinnat olivat kaiken kaikkiaan varsin onnistuneet!

Yhteiskohtauksista mieleeni jäivät kärsivien kärryjen oikeuksia penäävä valituskuoro, design- ja tarjous-myyjän kilpakosinta, ihastuttava tyttöjen ja poikien shoppailu-kulttuurin eroja tilittävä Shop it! ja valovoimaiset kassaneidit, joiden kohtauksessa yhdistyivät huumori, tanssi ja laulu. Pakollinen rakkaustarina pakollisine pusuineen oli toteutettu hauskasti ja esitettiin herkästi.

Musiikki oli monipuolista ja toimi hyvin niin bändin kuin laulunkin osalta. Koko joukon yhteissoundi oli valtava! Sävelmät olivat tarttuvia, tunnuskappale yltyi korvamadoksi asti. Mikko Pellisen sovitukset toimivat. Erityisesti mehevä disko puhaltimineen jousineen kaikkineen upposi! Herkullisimpia kohtia olivat spagettiwestern-hetki ja rakkauskohtauksen sellon ja viulun herkistely. Pientä epävirettä oli, kai tilasta johtuen ja samasta syystä joskus eriaikaisuutta bändin ja laulun välillä. Häiritsevää oli vain, että musiikki peitti laulun alleen, sanoja ei aina erottanut.

Muuten tekniikka toimi ja sitä käytettiin innovatiivisesti. Turhia lavasteita ei lavalla nähty, vaan tilat luotiin minimalistisesti, enimmäkseen taustakankaalle heijastetuilla kuvilla. Sillä luotiin myös esitykseen elokuva- tai musiikkivideomainen tunnelma. Valoilla luotiin tilanteita taitavasti aina rokkaavista musiikkikohtauksista toimintaelokuvamaisiin ympäristöihin. Puvustus oli yksinkertainen ja toimiva. Anne Melenderin suunnittelemat koreografiat olivat näyttäviä ja tanssijat esittivät ne energisesti ja varmasti.