Tua Forsström: Mutta kuvittelin että sydän ei tunne rajoja. Suom. Caj Westerberg. 54 s. Teos 2008.

Mutta kuvittelin että sydän ei tunne rajoja on palkitun ruotsinkielisen runoilijan Tua Forsströmin kauniin hauras runokokoelma. Kokoelma sisältää aiemmin ruotsiksi ilmestyneet sarjat Mineraler (Söderströms 2003) ja Sånger (Söderströms 2006). Kauniiksi tuoreen kokoelman viimeistelee käännös, johon tuskin olisi voinut sattua osuvampaa kääntäjää. Kääntäjä Caj Westerberg on kuulasääninen lyyrikko, jonka käsissä Forsströmin runot ovat kasvaneet lähes draamalliseksi kokonaisuudeksi.

Kirjoittajan ja kääntäjän, kahden tyylipuhtaan runoilijan äänet, ovat kohdanneet ja ylittäneet sen kielikynnyksen, jota äärisubjektiivisessa sanataiteessa voidaan pitää liki mahdottomana. Viimeksi yhtä hyvin yhteisen äänen ovat löytäneet runoilija Catharina Gripenberg ja suomentaja Kristiina Lähde Gripenbergin kokoelmassa Sinä siellä kaukana näytät tutulta. Niin siinä kuin Forsströminkin kokoelmassa kieli ja teema sulautuvat harmoniseksi kokonaisuudeksi.

Forsströmin kokoelmassa ihmiset eivät tosin kohtaa, odotuksesta huolimatta. Kokoelma koostuu osista, mutta niille voidaan löytää yhteinen puhuja: ihminen ihmisen ja kulttuurin äärellä. Puhujan tuntemukset yhteisöllisyydestä, matkalla punaisen hiekan maahan, pohjoisesta ehkä kauaksi etelään, ovat universaalilla tavalla tuttuja. Kuvittelemme helposti, että maasta ja kulttuurista riippumatta me ihmiset olemme yhtä, ja että me eri kielestä ja tavoista huolimatta kuitenkin ymmärrämme toisiamme. Olemmehan ihmisiä. Onhan meillä samat tunteet, usein samoja haaveitakin. Väärin. Runojen puhuja pettyy huomatessaan, että ihmisten välillä on sittenkin kuilu. Ihminen ei voikaan ymmärtää kaikkea.

”Pahasti rusikoitu sydän / yö on vihreä kuun alla / Ei hämärry Ei hämmenny mistään / Kaikki ajelehtii, sen me opimme”

Vaikka runojen säkeissä etäisyys tuottaa pettymyksen, tieto on lohdullinen: Meillä on toivoa, sillä me emme hallitse koko olevaista. Me olemme erehtyväisiä. Meillä on yhä opittavaa.

Forsströmin runoista voi lukea kaipuun aikaan ja tilaan, jolloin ihmiset eivät olleet etäällä toisistaan eivätkä kilpailleet, vaan elivät luonnon edessä yhtenäisenä, selviytymään pyrkivänä joukkona.

Irrallisuuden metaforia kokoelmassa ovat paikat, jossa ihmiset liikkuvat joukoissa, mutta yksinäisinä, omien päämääriensä kanssa. Tällaisia ovat esimerkiksi rautatieasemat sekä museot, joissa jokainen katsoo ja tulkitsee näkemäänsä itse, omista lähtökohdistaan. Ja kuitenkin, museoissa olemme esillä me itse. Meidän historiamme.

Runot ovat selkeiltä ja ehyitä kuin syvä uni. Yksinkertaisuus riittää, sillä se kannattelee omalta osaltaan kokonaisuutta ja tuo näkyville sen, mitä sanat rakentavat – ajatusta ihmisten välisestä etäisyydestä.

Tua Forsström (s.1947) on kotoisin Tenholasta ja asuu Helsingissä. Hän on voittanut useita kirjallisuuden palkintoja, viimeisimpänä Samfundet De Nios Stora Pris tunnustuksena kirjallisesta työstä. Caj Westerberg (s.1946) on Porvoossa syntynyt, useita runoteoksia ja käännöksiä kirjoittanut runoilija. Westerberg on saanut mm. kaksi Kirjallisuuden valtionpalkintoa ja Valtion kääntäjäpalkinnon.