Rakel Liehu: Bul bul. Runoja. 85 s. WSOY 2007

Rakel Liehun uudella runokokoelmalla on hassu nimi: Bul bul. Vähän niin kuin korvaisi käsitteen ”metataso” sanalla ”fetataso” jossakin runokritiikkiä käsittelevässä sketsissä. Kirjan lukemisella ja pienellä haulla kuitenkin selviää, että kyse on persialaisen runouden satakielestä, joka ”on yölintu, se ei/ laula erityisen kauniisti. Se saa meidät hulluiksi, levottomiksi voimallaan.” Ja tällä mennään.

Itse runot ovatkin sitten sanoisinko ”syvähauskoja”. Bul bul on sekoittuneiden aikatasojen, häivähtävän kerronnallisen jatkumon, avokätisen kuvamaailman ja intertekstuaalisen kerrostuneisuuden ”tulikuuma Auringonpalvelus” (Liehun oma termi). Kokoelmansa Kubisseja (1992) takakannessa Liehu kertoi kohdanneensa kubistisen maalauksen, joka oli ”hajalle siroteltu ja koossa yhtä aikaa”. Nyt takakannessa mainitaan gobeliini, kuviolliseksi kudottu seinävaate tai kuvakudos.

Rakel Liehun runojen voi arvella ratkovan minän arvoitusta, mutta kyllä ne purkavat myös nykyisen maailmanjärjestyksen suuria jännitteitä. Rembrantin taulusta tuttu tohtori Tulp käyttää nimittäin tällä kertaa opetusmateriaalinaan ”talonsa putkiremontissa muoviletkuun” kompastuneen ”assyrologin” ruumista ja leikkauksen aikana hänellä ”on tapana soittaa lempikappalettani America before the war”.

Yhtä upea on runo Nefertitin muumiosta. ”Tämä on välitila jossa naiset nukkuvat. Nefertiti nukkuu.” Olen tainnut nähdä saman Discovery Channelin ohjelman kuin Liehu, missä ”hänen muumioitu ruumiinsa löytyy kahden muun muumion seurasta”, ja mistä käy ilmi, että myös egyptiläiset muumiot ovat nykyään erinomaisen politisoituneita. Egyptin hallitus ei esittettyjen väitteiden mukaan esim. oikein hyväksy muumioihin kohdistuvia DNA-tutkimuksia, koska tulokset saattaisivat herättää ”vaarallisia” kysymyksiä faaraoiden syntyperästä ja Israel saisi aiheen väittää faaraoiden olleen sukua heprealaisten patriarkoille. Niinpä runon kiistanalainen Nefertitikin, jaloprofiilinen harha, ”käytti ruoskaa ajaessaan kiiltävää Citroëniaan ja kidutti veitsellä vihollistaan, nuorta vankia.” Kuin suoraan tv-uutisista!

Samaan USA-Lähi-Itä -konfliktiin viittaa toinen egyptiläisruno kultaisesta Anubis-veistoksesta, ”joka jätettiin viemättä faarao Akhenatonin hautakammioon”. 2000-luvulle tultaessa Anubiksen on ostanut rikas new yorkilainen keräilijä, joka on rakennuttanut veistokselle pyramidin Keskuspuistoon. Runo päättyy karmaisevalla voimalla, ikään kuin Manhattanin peittyessä savuun asialla olisivat Al Qaidan sijasta muinaisen Egyptin helvetin voimat: ”Elämän tarkoitus on punnita sydän, minä opetan häntä, hän on/ kylmin ihminen minkä tiedän, Mr Arwood-Orwood, ja minä olen/ Anubis”.

Bul bulissa Rakel Liehu runoilee uusiksi monia hienoja vanhoja tarinoita. Untamo Lepolan ohjauksessa näytelleenä minua tietysti puhuttelee Liehun versio Lintujen Kokouksesta. Usein näiden tarinanjäänteiden läpikäyvä hahmo on nainen, veljensä puolesta kuoleva Pikku Antigone, Musta Solveig, kupan runtelema Karin Blixén, kreikkalaisten tarujen kohtalotar Moira Atropos tai Madame B. Oma suosikkini on kuitenkin juuri Nefertiti: ”Tuhansia vuosia kuluu, ja Tel el-Amarnan raunioista löytyy/ hänen luinen kampansa ja veistetty päänsä. Ilmeestä ei näy,/mitä hän tunsi vanhaa, jo toukkaista faaraota kohtaan”.