Jörn Donner: Diktonius – elämä. Elämäkerta, 362 s. Suomentanut Raija Mattila. Otava 2007.

Ei auta, myönnettävä on: suuriin odotuksiin nähden Jörn Donnerin elämäkerta kirjailija Elmer Diktoniuksesta (1896-1961) aiheuttaa pettymyksen. Jörn Donner kirjoittaa liian usein ”minä en tiedä” niissä kohdin, missä pitäisi puristaa esiin uusia lähteitä tai tulkintoja. Ymmärrän, että Donner pyrkii näin rehellisyyteen ja karismaattisen elämäkerturin otteeseen, mutta sivulta toiselle toistuessaan dramaattinen tehokeino jyrsii itseään. Puolustellessaan Diktoniusta koskeviin tietoihin jääviä aukkoja Donner vetoaa mm. siihen, ettei ”Erkki Tuomiojankaan virallisesta asemastaan ja etuoikeuksistaan huolimatta onnistunut avata kaikkia arkistoja kirjoittaessaan elämäkertaa äidinäidistään Hella Wuolijoesta ja tämän sisaresta Salmesta, jonka kohtalo vähäksi aikaa osui yhteen Diktoniuksen kanssa”. Surkuhupaista?

Diktonius on ollut Donnerin kanssavaeltaja pitkään.

Jörn Donner kirjoitti hänestä ensi kerran syksyllä 1951. Ajatus elämäkerrasta alkoi syntyä hieman myöhemmin, kun Donner esteli Diktoniusta polttamasta käsikirjoituksiaan hellan sytykkeinä. Donner on kerännyt Diktoniusta koskevaa aineistoa yli puoli vuosisataa ja pitänyt tämän suomenruotsalaisen modernismin edelläkävijän töitä elossa. Donnerin työn monumentti on Diktoniuksen sekä suomenkielisten että ruotsinkielisten kirjeiden valikoimat Brev ja Kirjeitä ja katkelmia vuodelta 1995. Elämäkerrassa Jörn Donner kirjoittaa melkein yhtä paljon itsestään kuin kohteestaan.

Diktonius – elämä tarjoaa valikoituja herkkuja. On kutkuttavaa lukea, kuinka nuori Diktonius antoi opetusta ”viulun ja pianon soitossa sekä musiikin teoriassa” Otto Wille Kuusiselle. On myös kiinnostavaa, että Donner arvelee Diktoniusta toisen keskustelijan esikuvaksi Bertolt Brechtin Pakolaiskeskusteluissa. Diktoniuksen naissuhteet saavat useita lukuja. Diktoniuksen vaiheet säveltäjänä ovat kiinnostavia ja olisikin jännittävää saada kuulla myös hänen sävellyksistään jonkinlainen uudelleenarviointi ja historian tuomio aikalaistyrmäyksen vastapainoksi.

Joku kuitenkin loistaa poissaolollaan: Diktoniuksen tytär Silja mainitaan opuksessa vain kahdeksan kertaa, ja silloinkin usein kuin puolivahingossa Donnerin siteeratessa Diktoniuksen omaa tekstiä. En väitä, että Diktonius olisi ollut omalle ajalleen poikkeuksellinen lapsen kanssa aikaa viettävä kirjailija ja koti-isä, joka kirjoittaa kokemuksistaan kolumneja viikko- ja päivälehtiin, mutta uskallanpa kuitenkin olettaa, että tyttären vaikutus Diktoniuksen elämään on ollut muutakin kuin alaviite. Ainakin Diktonius itse kirjoittaa hyvin innostuneesti Silja Mariasta, ”joka on kaunis ja viisas ja iloinen ja musikaalinen kuin harva uni”, selvitellessään leipätöitä häiritseviä kiireitään Volter Kilvelle. Donner tyytyy toteamaan, että Diktonius ”halusi kirjoittaessaan olla yksin. Hän ei halunnut kuulla lapsenhuutoa”.

Kiinnostava ja paljon puhuttanut Diktoniuksen elämäkertaan liittyvä kysymys koskee hänen varhaista fyysistä ja psyykkistä heikentymistään. ”Eroottinen kiihko sammui nopeasti. Elämyskenttä kaventui. Hän ei tavannut uusia ihmisiä. Hän ei matkustanut uusiin maisemiin”. Nämä ja monet muut oireet voi selittää kotoisasti masennuksella, rajulla ryyppäämisellä ja ”ulkoisten kokemusten polttoaineen” loppumisella. Mutta tämän päivän medikalisoimiseen taipuvainen lukija saattaa kyllä ounastella muutakin. Lopulta Donnerkin suostuu viittaamaan: ”Usein esitetyn ja uskottavan teorian mukaan kysymys oli ennenaikaisesta vanhenemisesta, sairaustilasta, joka lääketieteellisesti diagnosoidaan Alzheimerin taudiksi.” Kun muistaa, millaiset melkein myyttiset mittasuhteet Jean Sibeliuksen itsekritiikki, ”Ainolan hiljaisuus”, tai vaikkapa Mika Waltarin tuskallinen, tupakankatkuinen vaikeneminen hänen viimeisen, keskenjääneen romaaninsa äärellä 1960- ja 70 -luvuilla ovat saaneet, tällainen arkinen diagnoosi tuntuu raikkaalta.

Tärkeintä on kuitenkin se, että Jörn Donner auttaa edelleen meitä taistelemaan unohdusta vastaan Diktoniuksen kohdalla. Hän oli hyvä runoilija: ”Vanha ja harmaa/ on olemassaolon portti./ Se on kulkutien varressa, / rikkaruohoa pylväittensä juurella:/ rukiin meri - siinä muutama kaunokin pisara./ Mutta ylhäällä purjehtivat pilvet kohti,/ kukaties,/ vieraita maita.