Neljännellä luokalla Hollihaan koulussa oli kansalaistaitoa opettamassa naisopettaja, joka kerran sanoi meille luokassa ruokaillessamme ” Minä toivon, että teillekin tulee aika, jolloin leivästä on pula, niin tiedätte, ettei leivällä sovi leikkiä.” Meitä kauhistutti moinen toivotus samalla kun kaavimme murskaamamme näkkileivän palaset kämmensyrjällä kouraan pulpettimme kannelta.

Olen monesti miettinyt kuinkahan monelta meistä, silloin Hollihaan neljäsluokkalaisista, on sen jälkeen ollut leivästä pula. Luulen että monella. Pula jokapäiväisestä leivästä ja pula Elämän leivästä.

Mielestäni yksi surkeimmista elintarvikkeista ovat ne valmiiksi viipaloidut vaaleat möhnät, joita sanotaan leiviksi. Tai ruskeahkot puikulat ja kartiot, joita myös leiviksi kutsutaan.

Elämän leipää, joksi Kristusta ja Jumalan Sanaa kutsutaan, ei voi millään ymmärtää näillä leipäkokemuksilla. ”Leipä miehen tiellä pitää” - sanonta pitää edelleen paikkansa - kunnollinen leipä. Sellainen, joka ravitsee koko kroppamme mutta myös sellainen, josta saamme selkärankaa elämän kysymyksiin ja velvoituksen rakastaa itseämme, toisiamme ja Jumalaa.

Elämän leipä on harvoin kuorrutettu kermalla ja merkkareilla. Elämän leipä on vastauksia elämän yksinkertaisiin peruskysymyksiin, joiden kanssa me pakerramme.

Kuka minua rakastaa? Kuka minä olen? Mikä merkitys elämälläni on?

Ruoki minut Kristus

armon ja rakkauden leivällä

anteeksiantamuksen ja

synninvihan leivällä

Synnytä minussa

oikea elämän nälkä.

Hollihaan leivänmusertaja