Leena TanskanenVeli Ranta-Ojala: Paremman isänmaan puolesta. Myllylahti 2007, 272 s. Vuosituhannen vaihteen sotakirjallisuuteen ovat kuuluneet veteraanien muistelmat, omakustannetilinteot ja paikallishistoriikit. Vielä on haluttu puhua, kuvata ja kertoa. Vielä, kun aikaa ja sanoja on. Tilanne on kirjallisesti jännittävä, sillä sotahistoriamme hiljaisen tiedon lähteet alkavat uupua ja silti monet kysymykset tuntuvat olevan yhä vastaamatta ja moniin vastauksiinkin kasautuu vielä ristiriitaisia tulkintoja.
Toholampilaisen Veli Ranta-Ojalan romaani Paremman isänmaan puolesta, osuu julkaisullaan nappiaikaan. Suomalaisten yhteishenki tuntuu rakoilevan. Syntyy meidän ja teidän, voittajien ja häviäjien joukkoja epäselvän vihollisen edessä. Ketä vastaan pitäisi kääntyä? Millainen on parempi isänmaa?
Ranta-Ojalan romaani kuvaa suomalaisten katsomusten vastakkaisuutta sotaa pakoilevien metsäkaartilaisten silmin jatkosodan kriittisimpään aikaan, vuonna 1941. Vastakkaisia näkökantoja kuvaavat luutnantti Pentti Heikkilä ja metsäkaartilaisia johtava Reino Vuorela.
Reino Vuorela on aktiivinen työläinen, joka ei näe mitään järkeä sodassa Neuvostoliittoa vastaan. Liikekannallepanon aikaan hän ryhtyy värväämään omaa joukkoaan ja saa mukaan ydintiimin veljensä Veikon sekä Hermannin, Paulin ja Oskarin.
Mielenkiintoinen sisäkkäiskertomus syntyy metsäkaartilaisten omien rivien rakoilusta. Sodan edetessä ja pakoilun pitkittyessä tiivis joukkuehenki katkeilee ja synnyttää säröjä samalla puolella. Vihollinen alkaa olla kadoksissa – kuka on ketäkin vastaan ja miksi?
Ranta-Ojalan ote sodasta kirjoittamiseen on 70-lukulainen. Käpykaartilaiskuvaus syrjäyttää ihanneisänmaallisen ja ritarihenkisen kuvauksen. Esillä on punaisen rivimiehen suhtautuminen sotaan.
Ranta-Ojala ei ihannoi, mutta ei suoraan myöskään tuomitse, alun melko suorasta kriittisyydestä huolimatta. Kirjan useat kertojat tuovat esiin mielipiteiden ja arvojen moninaisuutta ja kokonaisuus osoittaa juuri sen ristiriidan, jota ei haluta nähdä: Itsellisyys repii omaakin joukkoa. Vastakkain eivät ole enää vain vastakkaiset puolet.
Kielellisesti kirjasta puuttuu tarinan sisältämää särmää, vaikka sen ote ja lähtökohdat sodan kuvauksessa ristiriitaisen rivimiehen silmin ovatkin otolliset. Henkilöt sanovat, kysyvät ja toteavat. Harvoin käsketään, huudetaan, karjutaan tai tiedetään. Suoraa ja raakaa kierrellään. Neutraali, varovainen tyyli kirjoittaa ja kertoa vie terää lähtökohtaisesti onnistuneelta kertomukselta.
Sotakirjallisuuden kritiikissä on perinteisesti nojattu totuuden ja fiktion suhteeseen. Tapahtumilta, ajoilta ja paikoilta on edellytetty todistettavaa paikkansapitävyyttä. Ranta-Ojalan kertomuksen juurilla en ole käynyt, joten sen faktoihin en ota kantaa. Viihdyttävänä romaanina kirja kuitenkin toimii. Jälkeenpäin tosin on pakko miettiä, mikä tämän lajityypin tulevaisuus on. Kuka kirjoittaa kenelle ja miksi?