Mikko A. HimankaYLIVIESKASoile Isokoski & Marita Viitasalon konsertti Ylivieskatalo Akustiikassa su 17.2. klo 19. Grieg, Madetoja, Messiaen, Wagner.
Ylivieskatalo Akustiikan 5-vuotissynttäreille olisi tuskin voinut saada makeampaa esiintyjää kuin Soile Isokoski. En tiedä ketään toista laulajaa, joka pystyisi esitystilanteessa uppoutumaan niin silminnähden syvästi laulun maailmaan. Pitkätkään väli- ja loppusoitot eivät saa Isokosken olemusta herpaantumaan. Usein vasta aplodit herättävät hänet irti kappaleen tunnelatauksesta. Vaikkei tällainen konsertti mikään oopperaesitys olekaan, monet laulut muuttuvat näin Isokosken käsittelyssä hätkähdyttäviksi monologeiksi.
Soile Isokosken seurapenkistä kasvanut ääni on terve ja luonnollinen. Laulutekniikkaa ymmärtämätönkin kuulija aistii hänen laulunsa murtumattoman kontrollin. Marita Viitasalo noudattaa samoja periaatteita flyygelin ääressä. Kaksikon yhteistyötä on muutenkin miellyttävää seurata. Kaikesta aistii terveen kokemuksen ja rutiinin, joka tarjoaa tukevan nojan musiikilliseen koitokseen.
Illan ohjelmisto koostui neljästä laulukokonaisuudesta. Leppeitä kansaa kosiskelevia pintahittejä ei ollut nyt tarjolla, vaan yleissävy oli tummanpuhuva ja syvällinen. Illan avannut Griegin kuusi laulua op.48 oli ehkä sieltä valoisimmasta päästä. Niissäkin rakkauden tunteet pyörteilivät kaikkea muuta kuin pinnallisesti. Madetojan Syksy-sarja hyökkäsi sitten jo päätä pahkaa kansalaissodan jälkeiseen angstiseen ilmastoon. Vaikka koko opus 68 on poimittu 15 vuoden tuotannosta, niitä yhdistää tietty eksistentiaalinen jaakobinpaini. Olisiko jotenkin Madetojan runovalinnoissa aistittavissa hänen riipivä aviosuhteensa tekstien tekijä L.Onervaan?
Väliajan jälkeen duo tarjoili kirpeästi soivan Messianin kolme laulua. Ikään kuin vertailukohtana Isokoski otti mukaan vielä säveltäjän myöhäisemmän laulun Résurrection, joka kohosi hengellisen mystiikkansa innoittamana sellaiseen ekstaasiin, että kyydissä pysynyttä kuulijaa pyörrytti.
Jälkimmäinen puolisko päättyi riutuvan parisuhteen merkeissä aivan kuten ensimmäinenkin. Richard Wagnerin ja sanoittaja Mathilde Wesendonkin kielletty suhde oli vain vielä kipeämpi. Meille jälkipolville tämäkin tuska poiki joukon Wagnerin suosituimpia yksinlauluja, joihin Isokoski heittäytyi antaumuksella mukaan. Luonnon mystisen ylistämisen saumoista tihkui sopivasti kätketyn rakkauden paatos.
Kiitollisen oloinen yleisö sai kuulla vielä kahtena ylimääräisenä Kilpistä ja Sonnista – sitä normaalia suomalaista ohjelmistoa. On kunnioitettavaa, että maailman suuria areenoita kolunnut pari luottaa maakuntamme yleisöön siinä määrin, ettei se pudota ohjelmiston rimaa vähääkään. Varmasti osa läsnäolijoista olisi halunnut kuulla enemmän tuttua ja turvallista, mutta silloin olisi tämäkin tunteiden vuoristorata jäänyt kokematta. Merikannolle kyllä riittää konsertteja vastakin.