KOKKOLA

Tummien perhosten koti. Ohjaus Dome Karukoski. Käsikirjoitus Marko Leino Leena Landerin romaanista. Pääosissa Niilo Syväoja, Tommi Korpela, Eero Milonoff, Marjut Maristo. 105 min. K-13. Tuotanto Solar Films. Bio Rex 1.

Dome Karukosken uudessa elokuvassa nähdään sateen piiskaamia yönsinisiä painajaiskuvia kuin M. Night Shyamalanilla parempina päivinään. Vesi on liikkuvien kuvien tavoin virtaava, ympäröivä ja läpäisevä elementti Leena Landerin romaaniin perustuvassa sävykkäässä, huolellisesti ohjatussa ja taiten näytellyssä Tummien perhosten kodissa.

Murrosikäinen Juhani (Niilo Syväoja) joutuu Harjulan (Tommi Korpela) johtamaan, saareen perustettuun poikakotiin. Pois pääsee vain uimalla tai hukkumalla, joita molempia tarinassa yritetään. Uusi tulija vastaanotetaan seremoniallisella ”kasteella”. Toistuvana teemana puheissa ja käytännöissä on vuoteenkastelu. Märkä yöpuku löytyy lapsen sängyn alta myös Juhanin mieleen palautuvissa lapsuuden takaumissa, joskin traagisemmista syistä, jotka vähitellen, Karukosken tehokkaasti ja kiduttavan säännöstellen tarjoilemissa palapelin osasissa paljastuvat.

Psykopaatin isän (virtuoosimainen Pertti Sveholm) ja masentuneen äidin (vaitonaisuudellaan tunnottomuutta hohkaava Matleena Kuusniemi) tappava yhdistelmä on käynnistänyt Juhanin huostaanottokierteen jo pienenä. Saarikomennus on jatkoa syyllisyyden varjostamalla nuoruudelle. Juhania epäillään osalliseksi pikkuveljen hukkumiseen vauvana.

En ole lukenut Landerin kirjaa, mutta Tummien perhosten kodin musertavat tapahtumat (lapsensurma, itsemurha, tappo, hukkuminen, puolustuskyvyttömiin kohdistuva henkinen ja ruumiillinen väkivalta) tuntuvat nousevan aivan toiselta pohjalta kuin Karukosken aiempien teosten toiveikkaat viattomuuden, onnen mahdollisuuden ja oman tien etsimisen tarinat.

Kenties Tommi Korpelan saaren johtajan suulla lausuma ”Ihmisten ei pidä olla liian ankara toisilleen, eikä itselleen” löytyy Landerin kirjasta. Joka tapauksessa juuri sen Karukoski ja käsikirjoittaja Marko Leino näyttävät ottaneen ohjenuorakseen.

Juhanin nöyryyttävä initiaatio saarelaiseksi väistyy pian poikien tuntemaan veljeyteen kuin tumma pilvi auringon tieltä. Nuorukaisen haikailu saaren ainoan tytön perään nousee merkittäväksi voimanlähteeksi tarinalle ja Juhanille.

Karukoski saa paljon irti nuorista äyttelijöistään, joista monet ovat ensikertalaisia. Mikko Niskasen ja Rauni Mollbergin tavoin ohjaaja luottaa aitouteen ja kasvoihin, joista nuoruuden tylynkin ilmeettömyyden alta voi jo aistia perhosen pyristelyä ulos kotelosta.

Niilo Syväojan hyvällä tavalla karut kasvot ankkuroivat Juhanin hahmon Tummien perhosten kodin keskeiseksi kokijaksi. Harjulan tyttären roolissa Marjut Maristo on vähässä käytössä, mutta siitäkin jo aistii palasen edeltäjiensä (Andersson, Halkola, Viitamäki, Huntus) nuoruuskuvauksista.

Ammattilaiset Korpela, Sveholm, Kuusniemi ja Kristiina Halttu näyttelevät väkevästi. Saaren jumalaksi itsensä nimittäneenä Korpelan Harjulalla on Sveholmin isän tavoin skitsorooli, mutta katsojan on vaikeampi tavoittaa hahmon olemus. Harjula pingottuu yhteensovittamattomilta tuntuvien luonteiden välille. Yhtä kaikki, Korpelan työ on komeaa seurattavaa.

Kati Outinen tekee pienen, jokaista elettä, katsetta ja asentoa myöten hienon osasuorituksen saaren karjakkona, yksinkertaiseen elämään ja auktoriteettiuskoon painettuna ikäneitona. Loistotyö, joka typistyy vasta lopussa käsikirjoituksen vaatimuksiin.

Ja vielä on kehuttava Eero Milonoffia. Perhosten kodissa Milonoff on vetäytyvä Salmi, joka hiljaisena hallitsee poikaporukkaa. Näyttelijä kasvaa nuoreksi häräksi, jonka sekä Harjula että Juhani kokevat ylivoimaiseksi kilpailijakseen. Salmi on läpitunkemattomine naamoineen kuin luonnonvoima, haavoittunut ja haavoittamaan kykenevä eläin.

Pini Hellstedtin näkymät ovat kymmeniä töitä tehneen kuvaajan uran huippua, jaksojen jyrkissä kontrasteissa vaihtelevia, värityksiltään säväyttäviä ja asetelmiltaan hallittuja.

Tyttö sinä olet tähden ja Veljien jälkeen Tummien perhosten koti on muodoltaan erilaista Karukoskea, vaikka sisältö ja toiveikas sanoma nuorten ihmisten elämästä pysyy samana. Tummien perhosten kodissa työryhmä on saanut ahertaa keskittyneesti ja lopputulosta viilaten.

Poikien maailman, luonteiden ja konfliktien osalta katsoja jää niukan tiedon varaan, joten tunteet eivät aina ehdi mukaan valkokankaan tapahtumiin. Samoin keskeinen, mutta vertauskuvallinen perhosten kasvatus jää kiehtovaksi, kirjalliseksi sivujuoneksi.

Outisen ja Milonoffin hahmojen kohtalot ohitetaan tohinalla. Panu Aaltion musiikki nousee pauhuun turhan aikaisin, mutta on loppupuolella luontevasti yhtä tarinan kanssa. Viimeinen otos nuorista avaa kuin teesinomaisesti tulevaa. Anteeksipyyntö on harvoin ollut yhtä välttämätön ja kaunis lopetus kuin tässä. Päätöskuva viimeistään lunastaa uskon ohjaajan rohkeisiin näyttelijävalintoihin.