HAAPAVESI (KP)

Barokkiyhtye Baccano Haapaveden kirkossa 1.2. Tuuli Lindeberg – sopraano, Hanna Haapamäki – nokkahuilu, Mervi Kinnarinen – viulu, Jussi Seppänen – sello, Eero Palviainen – luuttu, Markku Mäkinen – cembalo.

Liekö sisäpiirin huumoria illan barokkiyhtyeen nimi – Baccano kun tarkoittaa Italiassa sekamelskaa ja metelöintiä. Haapaveden kirkossa yhtye oli mahdollisimman kaukana nimestään. Oikeastaan ainoa yhtymäkohta oli ohjelmiston maantieteellinen valikointi. Ilta koostui Domenico Scarlattin ja Corellin sonaateista, Vivaldin kahdesta maallisesta kantaatista RV680 ja 678 sekä isäpappa Alessandro Scarlattin Oopperaosista.

Baccano on kerännyt suojiinsa varsin väkevän tiimin suomalaisia barokkiosaajia. Soitantoa kuunnellessa vakuuttuu uudelleen siitä, että musiikin alkuperäisistä lähtökohdista ponnistaen päästään aivan erityiseen syvyyteen. Soittajisto ei myöskään lankea etsimään ensisijaisesti kauneutta. Se kun tuppaa häviämään silloin kangastuksen lailla, ja lopputulos on herkästi vain imelää hilloketta. Baccano pyrkii ennen muuta ilmaisemaan kappaleiden tunnemaisemaa mahdollisimman intensiivisesti. Tällä taktiikalla kauneus tulee esiin rehellisesti, kuin kaupantekijäisinä, ja juuri siksi hyvin vakuuttavassa muodossa.

Italialaisen barokin maailma onkin täynnä tunteita ja tuoksuja. Riutuva rakkaus, kuohuvat tunnemyrskyt ja petetyn sydämen katkera vuodatus ovat Vivaldin kantaattien käyttövoimana. Tuuli Lindebergin lasinkimaltava sopraano antautui näiden maininkien pyörteilyyn ihailtavan hallitusti. Välipalana tarjotut Scarlattin viulusonaatti K.91 ja Corellin C-duurisonaatti nokkahuilulle toivat esiin sanattomasti samaa tunneilmastoa. Continuoryhmä tarjosi solisteille alati viehkeän poljennon. Vaikka luuttu ja cembalo tavallaan tuplasivat toisiaan, oli ensin mainitulla paljon persoonallista sanottavaa.

Ei oikeastaan ihme, että aikalaiset italianot saattoivat puhjeta aplodeihin kesken tällaisten kappaleiden. Välimerellinen kuumaverisyys huokui lämpimästi Haapaveden kirkkoonkin, vaikka kovin kaikuisa tila pakotti tarkkaan kuunteluun. Päällimmäisenä oli soittamisen ilo ja vahva ilmaisun tahto. Kiitokset jälleen Haapaveden Wanhan musiikin järjestäjille siitä, että jaksavat vuosi toisensa perään järjestää paikalle tällaisia elämyksiä. Keskellä kirkastuvaa talven selkää tällainen tekee kriitikonkin sydänalalle hyvää.