Lienee yleisesti tunnustettua, että tyylillisten raja-aitojen ylittäminen tekee sopivasti harrastettuna muusikkoudelle hyvää. Pekka Kuusiston tapaisille sekatyöläisille tällainen cross over -mentaliteetti on mutkaton osa arjen keikkakalenteria. Suurimmalle osalle solisteista se on enemmän piristävä sivuloikka, joka otetaan harkiten ja harvoin. Loppuvuoden ykköstapahtuma tällä saralla oli Karita Mattilan jazz-projekti. Paljon pienemmällä metakalla julkistettiin myös Anu Komsin projektiäänite Night Walk yhdessä Petri Nieminen Ensemblen kanssa. Vaikka molemmat laulajat suuntautuvat levyillä jazziin, he tekevät sen varsin eri tavalla.

Karita Mattila on tietääkseni tehnyt Fever-levynsä eteen lujasti töitä. Ykkösdiivamme on harjoitellut jazz-laulua huippuosaajien opissa omalla perfektionistisella otteellaan. Levylle onkin koottu makoisa sikermä ikivihreitä jazzin eri tyyleistä. Broadway-materiaali ja lattarisävyt ovat hyvin edustettuina, ja yleislinja on perinteisen varma, eikä venettä juuri keikutella turhilla kokeiluilla. Kirmo Lintinen on tehnyt johtamalleen huippuorkesterille tyylikkäät sovitukset. Näiltä osin kaiken pitäisi siis olla varmalla pohjalla.

Perin luontevasti Mattila pulahtaa jazzin pyörteisiin. Oopperafakki on yllättävänkin hyvin putsattu äänenmuodostuksesta. Vaikka klassinen kajento häivähtää korkeimmissa kohdissa, alarekisterin pehmeän vuotava ja sensuelli jazz-soundi on mukavasti hallussa. Latinomeininkiin on tarjolla vielä astetta suoraviivaisempaa menoa, ja jopa tietty raakuus saa tulla siellä täällä esiin.

Lavauskottavuudesta jää silti mielestäni jotain oleellista puuttumaan. Kenties on niin, ettei pehmeä ja notkea fraseeraus luonnistu tiivilläkään lyhytkurssilla, vaan siihen tarvitaan riittävästi vuosia. Lisäksi tietty epätäsmällisyys, boheemius ja rento huolittelemattomuus tuovat juuri sen oleellisen ripauksen Billy Holidayn oloiseen meininkiin. Valitettavasti kaikki nämä ovat juuri niitä ilmiöitä, jotka klassinen liukumisenestojärjestelmä pyrkii laulusta hävittämään. Uskottavasta yrityksestä kuitenkin tunnustus. Ei tämä levy häpeä yhtään monen oopperaurhon kankeahkojen tangolevyjen rinnalla.

Anu Komsi taas on valinnut hyvin toisenlaisen tien. Petri Nieminen on taitava jazz-saxofonisti ja ansioitunut elokuva- ja teatterisäveltäjä. Hänen kokoamansa orkesteri on maamme jazz-kentässä kerännyt kohtuullisesti laakereita, ja siksi yhtyeen Night Walk -levy on herättänyt kiinnostusta. Varsin vähäpuheinen levylehdykkä ei kerro, miten Anu Komsi löysi levylle mukaan, mutta epäilemättä hänen taipuisa ja modernin puolen mittelöissä koulittu äänensä käy hyvästä suosituksesta. Toisin kuin Mattila, Komsi ei ole levyn diiva, vaan hän on nöyrän kamarimusiikillisesti läsnä kolmessa kappaleessa.

Niemisen musiikki ei tyydy ikivihreisiin, vaan hän lähtee luovasti etsimään uusia polkuja. Välillä heittäydytään rankan ekspressiiviseksi, ja välillä Karbarek-sukuinen kuulaus laskee pulssia. Yleissävy on levyllä soundeja myöten konstailematon ja karun treenikämpän makuinen. Anu Komsi antaa taitavan ylärekisterinsä käyttöön, ja improvisaatiojaksoissa ei luovuus lopu kesken. Sanaton laulutapa korostaa sopraanon instrumentaalista luonnetta. Hauskana huumorinkukkana kappaleella on bandoneonisti Petri Ikkelän maustama Astor Lounge, jossa vedetään tango nuevoa ilkikurisen modernilla sointumaailmalla.

Vaikka nämä levyt löytynevät samasta hyllystä levykaupassa, kovin erilaisia ne ovat. Mattila maustaa viihteellisesti automatkoja, mutta Niemisen pumppu kurottaa siihen, mistä hyvässä jazzissa on kysymys; rohkeaan persoonallisuuteen ja ilmaisuvoimaan.