PIETARSAARIAmerican Gangster. Ohjaus Ridley Scott. Käsikirjoitus Steve Zaillian Mark Jacobsonin artikkelista. Kuvaus Harris Savides. Pääosissa Denzel Washington, Russell Crowe, Ruby Dee, Josh Brolin. 159 min. K-15. Tuotanto Universal Pictures. City Blue One.

Denzel Washingtonissa on charmia, mutta American Gangsterissa hänet nähdään hirmutöissä jo ensi minuutilta. New Yorkin 60-70 –lukujen tosielämän huumekeisarina Washington on näytelmän konna.

Frank Lucas, keikkakuski ja vasen käsi, ottaa ohjat, kun vanha rikollispomo kuolee. Mafian tyytyessä välitysprovisioon, Lucas toimii toisin. Leikkaamalla välittäjän kuviosta, Frank rikastuu pitämällä kaiken.

Ridley Scottin ohjaus perustuu New York Magazinessa vuonna 2000 ilmestyneeseen artikkeliin mustasta huumeparonista, joka itse salakuljetti aineen Kaakkois-Aasiasta ja välitti sen ”maalaispojiksi” kutsuttujen sukulaistensa avulla kadulle. Lucas sai lisänimen ”Harlemin haamu”, koska hän valvoi kaupankäyntiä autonrämästä käsin peruukin ja irtoparran takaa.

Olin kuullut filmistä, mutta Scottin nimi lopputeksteissä tuli yllätyksenä. Hyvä niin, sillä keskinkertaisten Hannibalin, Black Hawk Downin ja Kingdom of Heavenin jälkeen American Gangster on Scottilta paluu kunnon elokuvantekoon. Nautittavinta kahden ja puolen tunnin kummisetäeepoksessa on kuvien virta ja huikea näyttelijäntyö.

Scott luo tiheää ja tunnistettavaa ajankuvaa vahvatunnelmaisen mustan musiikin, soulin ja jopa gospelin, säestyksellä. Tarina pidetään liikkeessä tiuhoin kuvasikermin. Vaikka aika on levoton, elokuva on täsmällinen, tasapainoinen ja hallittu. Scott kameramiehineen työntää tarinaa ja katsojaa nautittavasti eteenpäin.

Oikea Lucas oli karkea öykkäri ja kuoleman kauppaaja, Washington sulava ja tip top, uuden aikakauden Sidney Poitier. Häntä sympatisoi vaistomaisesti myös roolihenkilön alennustilassa. Elokuvaan jää muutakin kuin luovaa ristiriitaa.

Etsivä Richie Robertsina Russell Crowessa on arkista rosoa, mutta roolissa on ongelmansa. Washingtonin hienostuneisuuden vastakohtana poliisia taustoitetaan riitaisella eroprosessilla ja julkisen esiintymisen peloilla, jotka jäävät huitaisuiksi käsikirjoitukseen. Kakkoskuvausryhmä, second unit, on ilmeisesti pantu asialle, jotta saadaan Richiesta kuvaa myös rajuna rakastajana. – Lemmi minua kuin pollari!, nainen huutaa - jos nyt vähän sensuroin.

American Gangsterin varsinainen pihvi kuvien kuljetuksen ohella on sivurooleissa. Gangsterin äidin tulkinnasta 83-vuotias Ruby Dee on Oscar-ehdokkaana. Virkamerkkinsä tahranneena etsivänä Josh Brolin on elämänsä roolissa ja Armand Assante häikäisee italialaisena, suuren tyylin kummisetänä.

Sanoma tiivistyy Lucasin itsensä haastattelussa esittämiin epäilyksiin. Hänen esimerkkinsä veti perheen ja suvun rikollisuuteen. Olisiko hän voinut valita toisin?

Kysymys jää Scottin hyvin voidellussa tarinassa pintaan, kun filmi leikittelee musta-valkoasetelmilla. Kirjaimellisesti. Lucas on paha ja Roberts hyvä. Resuiselta pohjalta toinen valitsee kaidan, toinen lavean tien.

Vaikka vastustajien kohtaaminen kirkon portailla Amazing Gracen soidessa lupaa sähäkkää huipennusta, jäämme ilman. Loppukeskustelu on lattea kuin miesten välinen pöytätaso. Washington ei saa peitettyä hyvätapaista miellyttävyyttään ja Crowe kärsii puhtaana pulmusena.

American Gangster jää kiehtovaksi gangsteritarinaksi, joka ei uudista Coppolan ja Scorsesen mafiasaagoja. Vertailun vuoksi olisi kiintoisa nähdä taas Sidney Lumetin väkevä Vallan terällä (1981), joka käsitteli sama aihepiiriä.