Folklandia risteily vei viikonvaihteessa jo kolmattatoista kertaa laivallisen kansantanssin ja -musiikin harrastajia ja ystäviä Turusta Kapelskääriin ja takaisin. Rannalle jäi parisensataa halukasta tälläkin kertaa. Kuten aikaisempinakin vuosina, seuraavan vuoden risteily myytiin jälleen heti maanantaina loppuun.

Silja Europa vetää sisuksiinsa kolmisentuhatta henkeä ja heistä vajaa kolmannes on esiintyjiä, joko tanssijoita tai soittajia. Yleisen ilonpidon lisäksi lauantaina kannella tarjotaan tietoa niin alan oppilaitoksista, järjestöistä kuin lukuisista festivaaleista. Myös kansallispukuapteekki jakaa neuvoja sitä tarvitseville. Yleisilme on yhtä positiivinen kuin risteilyn alkuvuosina. Vajaan kymmenen esiintymispaikan väliä seilaavat niin vanhat kuin nuoret, lisäksi käytävillä ja portaikoissa soivat spontaanit ryhmät.

Örveltäjiä ei näy, oksennus ei haise. Laivan siivooja toteaakin lauantaina iltapäivällä, että ero normaaliin risteilyviikonvaihteeseen on kuin yöllä ja päivällä. Huolimatta siitä, että tällekin porukalle iloliemi maistuu – ei paatilla lasiin syljetä.

Folklandian tarjonta on sietämättömän runsas, käsiohjelmaa selatessa nousee hiki – tuonne ja tuonne, mutta nehän on yhtä aikaa. Kuvaaja tekee karttaa, nuolet risteilevät kiivaasti. Ensin Moulin Rougeen katsomaan, onko ruotsalainen kansantanssin uudistaja ja arvostuksen kohottaja Magnus Samuelsson kyennyt uudistumaan sitten viime näkemän. Muutama vuosi sitten samaisella risteilyllä miehen esitys tipautti kyynisemmänkin eläjän polvilleen.

–Samuelsson ei koskaan petä, huikkaa suomalainen kansantanssin ammattilainen, menuetista tohtoriksi väitellyt Petri Hoppu konsertin päätteeksi. Ei petä, ei! Tällä kertaa mies tanssii Linda Reineredin kanssa Daniel Ekin (kitara) ja Kristofer Petterssonin (avainviulu) säestämänä. Musiikki on osin vanhaa, osin aivan uutta. Tanssin tyyleissä polskasta tangoon ja nykytanssiin akrobatialla höystettynä. Kohtaamisista kertova teos on jälleen kerran viimeisen päälle hiottu, tyylikäs ja taidokas kokonaisuus. Kansa nauraa ääneen, ja Samuelsson vie yleisöään kuin Reinerediä parketilla konsanaan.

Saman konsertin aloittava suomalaisduo Antti Savilampi ja Maarit Salminen häviävät ruotsalaisille kuusi nolla, vaikka koreografia ihan mukiinmenevä onkin. Asut kuin Lindexin alennusrekistä napattu ja kaiken huipuksi Savilampi vielä paljastaa, että pari viikkoa sitten vasta saatiin koreografia ja eiköhän se tästä ajan mittaan parane. Miksi ihmeessä suomalaiset tuovat konserttiin tällaisen tekeleen? Eikö ajankohta ole jo vuotta aikaisemmin tiedossa? Eikö olisi syytä näyttää parasta, mitä Suomesta löytyy? Venäläiset vieraat muuttuvat hekin hailakaksi eikä tutun ja taatun, unkarilaisen Tapiomenten ruoskaniskut ja viinipullot nyt sytytä. Samuelssonin tähteä ei mikään himmennä.

Seuraavaksi kapuamme vinttiin, Top Clubille, jossa Avaruuden ikkuna vie täysin toisenlaisiin elektronisfääreihin. Yhtyeen keulahahmo Timo, Monsteri, Myllykangas on hänkin sellaisissa sfääreissä, että juonnosta tulee ikimuistettava. Että joku voi siis olla suhteen neljäs pyörä ja säveltää siitä vielä viiltävän kauniin rakkauslaulun... Paikkansa akustisen basson varressa ja JPP:n riveistä jättänyt Myllykangas kulkee omia teitään, mutta mihin genreen hänet sijoittaa, kun meno kuulostaa välillä kovastikin Ismo Alangolta?

–En tiennyt, että hän on perustanut tällaisen yhtyeen. Tulin vain uteliaisuuttani kuuntelemaan. Yllätyin kun näin entisen opiskelukaverini Sibelius-Akatemian ajoilta laulamassa, tunnustaa Eila Hartikainen ja ostaa Avaruuden ikkunan levyn.

–On hienoa, että Timo uskaltaa tehdä sitä, mitä haluaa, ja kulkea omaa tietään. Sitä sanon aina oppilaillenikin, että tehkää sitä, minkä aidosti koette omaksenne. Säilyttäkää oma persoona.

–Aika näyttää, miten Timon yhtyeelle käy. Uskon ja toivon, että Myllykangas menestyy valitsemallaan tiellä, hänen laulunsa koskettavat ihmisiä.

Ruotsalainen Ranarim nousee lauteille Avaruuden ikkunan jälkeen, mutta sfääreistä on vaikea laskeutua takaisin kuolevaisten pariin. Siispä hetkeksi yleensä nuoren väen kansoittamaan Joe´s Placeen, jossa monikansallinen Baltic Crossing virittelee soittimiaan. Kokoonpanossa soittavat kaustislaissyntyiset Antti Järvelä ja Esko Järvelä, britit Ian Stephenson ja Andy May sekä tanskalainen Kristian Bugge.

Myöhemmin Antti Järvelä myöntää oikeaksi toimittajan mutu-tuntuman; kansainvälinen oppilasvaihto eri musiikkioppilaitosten ja koulutusohjelmien välillä on lisääntynyt merkittävästi. Tämän seurauksena varsinkin nuoret kansanmuusikot ovat toimineet suunnannäyttäjinä lähtiessään ennakkoluulottomasti yhdistelemään eri maiden musiikkiperinteitä toisiinsa.

–Pääosin olemme toistaiseksi keikkailleet Tanskassa, sillä yhtyeen vetovastuu on sälytetty vaivihkaa Kristian Buggen harteille. Olemme soittaneet vuositasolla viidestä kymmeneen keikkaa ja vetäneet lisäksi muutamia kursseja. Saimme juuri valmiiksi ensimmäisen pitkäsoittomme, jonka pitäisi ilmestyä tässä kevätpuolella. Yritämme olla demokraattisia ja ottaa mukaan tasaisesti jokaisen kotimaan musiikkiperinnettä, Järvelä selvittää.

Vuorokausi vaihtuu, on aika lähteä katsomaan, miten väki tanssii perinteistä huutokatrillia kahdessa kerroksessa. Hyvä Trio Kokkolasta on lopettelemassa, ja Amanda Kauranen kuulostaa kuulaalta linnulta. Olisi pitänyt valita kokkolalaiset heti kaustislaisten jälkeen. Hoppu vie porukan katrilliin ja kaikki pysyvät mukana, Mäntsälän nuoret Akseli Inkinen ja Liisa Muikkukin, jotka eivät koskaan ennen ole katrillia tanssineet.

Lauantaina Sanna Kurki-Suonio laulaa kanssasisaret ja veljet suohon. Laukkuun päätyy naisen Kainuu-levy muutaman vuoden takaa, sillä uutukainen myydään hetkessä loppuun. CD ei kuitenkaan toista Kurki-Suonion lavakarismaa, joka on vertaansa vailla. Kurki-Suonio ottaa kuulijansa kuin länsinaapurin Samuelsson katsojansa.

Huikeaa, huikeaa. Kun vielä kuuntelemme melkein heti perään romaanilaulaja Hilja Grönforsia, niin tulee todistetuksi edellisyönä haastattelemani Eila Hartikaisen sanat. On uskallettava kulkea omaa tietään, oltava oma itsensä. Aito kansanmusiikki ja -tanssi koskettaa ja vie mukanaan. Ensi vuonna taas!