Aivan ensimmäiseksi on todettava, että nyt on kirjalla komea nimi. Mieleen tulee samanniminen nuortenfantasiasarja lohikäärmeineen ja universuminvalloitussuunnitelmineen. Alahärmästä lähtöisin oleva, Kälviälläkin asunut ja Kokkolassa työskennellyt Heleena Lönnroth tavoittelee kuitenkin uutuusdekkarillaan aivan toisenlaisia maisemia. Nekin toimivat, mutta kirja jää dramaattisesta nimestä huolimatta varsin laimeaksi.

Kun komisario Hakkarainen jää eläkkeelle, elämästä tulee pelkkää kaurapuuroa ja kahvinkeittoa. Myös vanheneminen ja tieto elämän rajallisuudesta alkavat painaa päälle. Eläkepäiville löytyy sisältöä, kun Hakkarainen ostaa ystävänsä Valon kanssa veneen ja perustaa etsivätoimiston. Kaakonetsiville riittääkin töitä jo alkumetreistä lähtien: heidät palkataan etsimään kahta kadonnutta naista sekä varjostamaan uskotonta aviomiestä. Vähitellen paljastuvat kytkökset, jotka liittävät tapahtumat toisiinsa.

Teksti on vetävää ja tunnelmoivaa, ja kaikesta huomaa, että kirjoittaja ei ole ensimmäistä kertaa asialla. Kotkan ja Haminan seudulle sijoittuva kirja on piristävän paikallisvärikäs.

Paikallisuuden lisäksi Lönnroth on ammentanut inspiraatiota purjehtimisharrastuksestaan. Suomen suvi, veneilyä ja silloin tällöin naukkailtuja viskimoukkuja – tätä tekstiä voisi lukea vaikkapa riippumatossa järven rannalla. Matkan varrelle mahtuu myös osuvia yksityiskohtia ja pohdintoja ihmisluonteesta ja -suhteista.

Kesäisestä letkeydestä huolimatta pinnan alta pilkottavat pakkasenpuremat ihmissuhteet. Venäläiskaunotar Zanna joutuu turvautumaan epäilyttävään avuntarjoukseen päästäkseen eroon huonosta parisuhteesta. Nuori ja naiivi Marja hylkää läheisensä ja lähtee limaisen liikemiehen matkaan. Jopa lupsakka Hakkarainen asettaa kauniin kanslistin väljähtyneen avioliittonsa edelle. Vain tarinan ystävyyssuhteet vaikuttavat vilpittömiltä.

Kirjassa olisi aineksia enempäänkin. Valitettavasti teos kompastuu tärkeimpään elementtiinsä eli juoneen. Lönnroth töksäyttelee sivujuonia sinne tänne, mutta monet niistä jäävät keskeneräisiksi: mysteerit eivät ratkeakaan. Kertomukseen on esimerkiksi siroteltu pari tarinan kannalta täysin yhdentekevää ruumista. Näin ollen kirjan suurimmaksi arvoitukseksi jää valitettavasti se, loppuiko kirjailijalta paperi kesken.