Seppo Knuuttila ja Ulla Piela (toim.): Menneisyys on toista maata. Kalevalaseuran vuosikirja 86. SKS 2007, 355 s.

Nostalgiaa on paljon ilmassa. Historialliset kirjat viehättävät ihmisiä. Samaan joukkoon voisi ajatella sopivan elämäkertojen ja omaelämäkertojen, joita ostetaan kirjakaupoista paljon.

Suomalaisen kirjallisuuden seura on julkaissut paljon perinnekirjoja. Useimmat näyttävät johtavan keruukilpailuihin. Niitä järjestetään vuosittain paljon, ja koska aiheena on ketä tahansa koskettava asia (maastamuutto, maaltamuutto, maiseman äänet, sotatarinat, elämänkerrat) suomalaiset äityvät kirjoittamaan.

Suomen Kalevalaseura on julkaissut vuosikirjaansa vuodesta 1921. Luen uusinta vuosikirjaa nro 86 vuodelta 2007. Oheislukemistona ovat vuosikirjat vuodelta 1935 ja 1978. Kirjat ovat todella erilaisia.

Juuri tällaisissa otoksissa historia oikeasti elää. Meillä on paljon hyviä tieteen popularisoijia, siis tieteilijöitä, jotka osaavat myös kirjoittaa.

Tämänkertaisen Kalevalaseuran vuosikirjan nimi on Menneisyys toista maata. Ihmisen historiassa nykyisyys rakentuu menneisyyden pohjalle ja siten tulevaisuus riippuu historian ennustettavuudesta. Aika ei kuitenkaan ole lineaarista vaan syklistä.

Kustaa H.J. Vilkuna pohtii nykyisyyden käsitystä sen pohjalta, että menneisyys, sodat, nälkä ja taudit, varsinkin Isonvihan aikaan, olivat niin hirveitä että joko ihmiselo loppuu tyystin tai tulevaisuus on hieno ja runsas.

Suomalaisia kuvataan nostalgiseksi kansaksi usein sen vuoksi, että sen lauluihin liittyy melankolia, satumaata kaivataan.

Helmi Järviluoman käsittelee äänimaisemien muutosta Suomessa artikkelissaan Kuulen korvissani vieläkin – muistellut kuulokuvat. Artikkeli pohjautuu muistikuvakeräykseen, jossa pääosan saavat nuoruuden työn äänet, hiljaisuus ja luonto. Kuulokuvissa paikka, ruumiillisuus, muisti ja aistit yhteen kietoutuneita. Esimerkkejä kuulokuvista löytyy internetosoitteesta http://www.100aanimaisemaa.fi/

Myös Kalevala on tässä tutkimuksessa mukana, nyt Jan Cermákin artikkelissa Runous ei hylkää menneisyyttä, jossa verrataan kahta eeposta, Kalevalaa ja englantilaista Beowulfia. Beowulf suomennettiin pari vuotta sitten.

Kirjallisuudesta on kyse myös Risto Turusen esseessä nimeltä Menetetyt maailmat. Menneisyys kirjallisuudessa ja sen funktio. Turunen lukee Suomen kirjallisuuden teokset joiden arvelee muuttaneen eniten suomalaisten käsitystä itsestään. Kuinka moni nykyään lukee Aleksis Kiveä, saati tunnustaa lukeneensa Seitsemän veljestä? Tai entä Kalevalan, jossa mennään aika paljon ajassa vielä taaemmas?

Järviluoma huomauttaa äänimaisemista puhuessaan, että voimakkaimmat elämykset kerrotaan verbin preesensillä. Mielikuva on mahdollista palauttaa mieleen ikään kuin se tapahtuisi nyt.

Tässä on varmaankin myös nostalgian ydin. Ihmisen halu taaksepäin jonkinlaiseen kulta-aikaan on yleisinhimillinen piirre.

Vuosikirjassa on 20 kirjoittajan tekstit. Niitä voisi kutsua artikkeleiksi tai esseiksi. Niiden taso vaihtelee aika tavalla, jokin teksti laahaa eikä keksi ydintä, joku taas tempaisee mukaansa.

Sven-Erik Klinkmannin pienhaastattelu Kolmen vaasalaismuusikon luoma hyvä menneisyys oli hieman outo tapaus. Jouduin käyttämään tuttuja hyväkseni, että käsitin mistä ihmeestä kolme muusikkoa, Krister Kulju, Nalle Schauman ja Ben Antell, haastatteluissaan puhuivat. Ja miksi nämä ”hyvät menneisyydet” oli katsottu tärkeiksi kirjattavaksi?

Musiikin pukeminen kirjalliseen muotoon on tunnetusti vaikeaa. Vaikeammaksi sen teki Vaasan suomenruotsalaisten 60-lukulaisuus, hämyily, kuten nykynuoriso sitä kuvaisi. Kustannustoimittaja olisi voinut saattaa tekstin parempaan suomenkieliseen asuun – vaikka kaksikielisyys onkin artikkelissa yksi johtoteemoista.

Sinänsä on erittäin tärkeätä että tällaisia mikrohistorioita esitellään lukevalle yleisölle – tutkijathan käyttävät niitä jatkuvasti.

Klinkmannin kertomuksessa välähtää monien suomenruotsalaisten muutto Ruotsiin ja etenkin Tukholmaan 1960-luvulla. Kirsi Saarikangas puolestaan puhuu suuremmasta muutosta haastattelututkimukseen perustuvassa Asuinpaikoista kotiseuduksi -artikkelissa, jossa puhutaan Suomeen rakennetuista lähiöistä ja kuinka ne koettiin.

Suuri muutto sijoittui 1960-70-luvuille, jolloin maaseutu miltei tyhjeni. Etelässä taas rakennettiin kiireesti betonikolosseja pelloille ja keskelle metsiä.

Muuttajien reaktio uuteen paikkaan oli ristiriitainen. Rakennukset olivat entisiin verrattuna mukavia, mutta ihmiset vieraita.

On tärkeätä yrittää nähdä mitä kulttuurisia ja sosiaalisia seurauksia Suomen äärettömän nopeissa historiallisista käänteistä on ihmisille. Siihen kysymykseen tämänkertainen Kalevalaseuran vuosikirja antaa monia erilaisia vastauksia.