Saila Susiluoto: Missä leikki loppuu. 131 s. Otava 2007

Saila Susiluoto on suomalaisen, sadunomaisen proosarunon seppä. Runoilijan myyttiset kertomukset puhuvat tarinoiden ja eeposten kieltä, mutta kiertyvät aina ajankohtaisiin huomioihin. Susiluodon proosarunot eivät ole vain kertovaa, runon tehokeinoja hyödyntävää kieltä, vaan täysin omanlaistaan tarinankerronnan, sadut, runon ja kantaaottavan dokumentin yhdistävää lajityyppiä. Runot dokumentoivat tätä päivää, pakkaavat sen ilmiöt satujen sekaan kiehtoviksi, ikään kuin pehmeämmin omaksuttaviksi. Susiluoto kirjoittaa aikuisille kuin lapsille, mutta provokatiivisen suoraan. Neljännessä kokoelmassaan, Missä leikki loppuu, hän ei säästele verta, limaa eikä oksennusta. Elämä virtaa ulos – puhdistuakseen.

Missä leikki loppuu tuo paikoin brutaalisti julki ihmisten surullisen tempoilun itsensä kanssa, rakkauden toivossa ja hyväksynnän kaipuussa. Runojen puhujat elävät mielestään väärässä sukupuolessa, kokevat eroja, perheväkivaltaa ja betonisten lähiöiden rujoa arkea. Haluavat jaksaa ja yrittää. Jokaisella on kaapissaan luurankoja, jotka pyrkivät päivänvaloon, ruusut hampaissaan. Jokaisella on jokin rooli.

Kokoelma jakautuu kolmeen, lopulta yhdeksi teemalliseksi kokonaisuudeksi rakentuvaan osaan. Ensimmäisessä osassa vuorottelevat runonpuhujat Erika ja Lola. Erika kertoo hajoavasta perhehelvetistä, Lola kasvustaan mieheksi. Toinen osa pohjaa satuun tytöstä, jonka veli joi kielletystä lähteestä ja muuttui peuraksi. Koskettavasta sadusta puhuttelevan tekee se, että Susiluodon sadussa sisar ei pelasta veljeään, vaan nai kuninkaan ja tekee tälle lapsen. Kolmas osa vie takaisin Lolan tarinaan. Jokainen runon puhuja hakee toista ihmistä, haluaa täydentää itsensä, haluaa kurottua ylemmäs ja ylemmäs, verenperinnöstä piittaamatta. Kukin on oman itsensä puolta.

Kieleltään Missä leikki loppuu on virtaavaa vapaata mittaa. Sen Susiluoto taitaa. Säkeet juoksevat välillä kuin kohonneesta sykkeestä kiihtynyt hengitys. Välillä ne uupuvat kuin luovuttaneet juoksijat. Epätoivo tuntuu. Ihmiskohtalot, tuska ja tarve olla onnellinen, pelata kortit oikein, repivät rikki yksilöt. Aikuiset elävät leikkiä, rakentavat mielikuvia ja tarpeita, joita tavoitellessaan he uupuvat eivätkä löydä niistä itselleen aitoa tunnetta. Runoista luettavat kysymykset vievät olemisen peruskysymysten äärelle, tähän päivään: Ketä varten me elämme? Miksi me pidämme yllä kulisseja? Emmekö näe, että kyse on naurettavasta leikistä? Missä se loppuu? Runojen henkilöt ovat avautuneet haavoiksi, lävistyneet ontoiksi kuoriksi.

”Ihmisessä on sarana joka kuluu / kun aukaisee oven tarpeeksi usein, kun se aukaistaan / ja meistä tulee läpikulkupaikkoja”

Toisaalta voi ajatella, että runot kannustavat leikkimään. Elämän ei tarvitse olla niin synkkä. Missä vaiheessa me luovumme unelmista, mielikuvituksesta, siitä leikistä, jonka turvin kaikesta lapsena tuli niin paljon kevyempää?

Proosaileva Susiluoto käyttää kielikuvia voimakkaasti, tuntuvasti. Voiko olla mitään painostavampaa kuin syvään henkäisevä meri tai mitään niin kuvaavaa, kuin aurinkoon lohkeava päivä?

Saila Susiluodon (s.1971) edelliset runokokoelmat ovat Siivekkäät ja hännäkkäät (2001), Huoneiden kirja (2003) ja Auringonkierto (2005). Runoilija on palkittu Kalevi Jäntin palkinnolla ja Suomi-palkinnolla.