Heavy Metal. Ohjaus Zaida Bergroth. Käsikirjoitus Bergroth ja Jan Forsström. Kuvaus Anu Keränen. Pääosassa Ilmari Saarikoski. 30 min. Tuotanto Juonifilmi, 2007. TV1 Uusi Kino 16.12.

Sysmä 1989 lukee mustalla pohjalla Heavy Metalin alussa. Iskevämmin elokuva tuskin voi tunnelmaa luoda. Paikannimi on lyhennelmä sysipimeästä ja vuosiluku vie edelliselle vuosisadalle, kokonaan toiselle vuosituhannelle. Päivänsädettä ei näy, vain menninkäinen.

Zaida Bergrothin ja Jan Forsströmin elokuvassa pääosa on mankimopolla kylänraittia päryttelevällä miehenalulla, jonka kaikki tuntevat nimellä Hevari (Ilmari Saarikoski). Naamasta näkee, että murrosikä vaivaa – sen verran kuin kasvoja sysimustan, pitkän ja paksun hiuskuontalon takaa erottaa.

Forsströmin ja Bergrothin yhteisestä käsikirjoituksesta jälkimmäinen on ohjannut maskuliinisiin tuntoihin vahvasti kiinnittyvän, mutta herkän ja hillityn lyhytelokuvan, jossa puolituntisen aikana ehtii tapahtua paljon. Myös luokattoman suomalaisyhteiskunnan jakautuminen iän, sukupuolen, musiikkimaun, perhetaustan, asuinpaikan ja asumuksen laadun mukaan on vaistomaisesti aistittavissa Heavy Metalin toteavissa kuvissa.

Koulu on rajattu elämästä pois. Työväentalolla on viikonloppudisko. Hevarin päivää seurataan yöhön ja seuraavaan aamuun. Poika on välitilassa, ei enää lapsi, mutta ei vielä muutakaan. Ei ole helppoa Sysmän ainoalla hevimiehellä. Pyrkimys yhteyteen on aito ja mieli avoin, mutta miten sen välittäisi toisille, äidille, luokkatovereille ja tytöille, ettei tulisi nolatuksi? Käämit kuumenevat ja hihat palavat helposti.

Hevarin tosiystävä on naapurin pikkupoika Krisu (Onna Linnavuori), jota isompi velvollisuudentuntoisesti opastaa hevimetallimusiikin saloihin. Ei ole mies eikä mikään, jos ei hallitse diskografioita ja bändien sukupuita. Krisu fanittaa vanhempaa suurella sydämellä. Mutta Hevarin on pidettävä hajurako lapsiin, siis lapsuuteen. – Ei viittis enää kattella sua, poika sanoo pienemmälle, kun oppitunti katsotaan päättyneeksi.

Tympeys haihtuu, kun Hevari sisäisen ritarinsa löydettyään pääsee ihailemansa tytön viereen. Ihan vain pitämään kiinni. Hymy valaisee kasvot, elokuvan ja maailman. Tähti syttyy Sysmän pimeään.

Eivät Bergroth ja Forsström silti satuile. Tietenkin Hevarin pitää mokata. Ihan mustasukkaisuuttaan ja varmuuden vuoksi poika panee bänks. Onhan parempi jättää ennen kuin tulee jätetyksi?

Mielenliikkeet ihastumisesta vihastumiseen välittyvät intuitiivisesti. Nuorten väliset äkkinäiset sitoutumiset ja katkokset ovat nopeita kuin ajatus.

– Sori, nähdään, sanoo kaveri, eikä kelpuuta mukaan. Elämä on. Hevarin pettymys purkautuu seinille.

Pimeimmällä, sysmäläisimmällä hetkellä rinnalle polkee kuitenkin se yksi ystävä (jonka vanhemmat käsittämättömästi ovat antaneet viettää yön ulkona). Krisu saattelee Hevarin kotiin kuvissa, joissa vuorokauden vaihtuminen ja aamun tulo on tavoitettu harvinaisella painokkuudella.

Neula kyntää taas mustan vinyylin uraa. Opinnot jatkuvat.