Sirpa Kähkönen sanoi tämän vuoden Mukkulan kirjallisuuskokouksessa nähneensä kirjojensa hitaan kuoleman.

Kirjailija puhui Kuopiota käsittelevistä kolmesta kirjastaan, Kuopio sisällissodassa (Mustat morsiamet 1998), sitten talvisodassa (Rautayöt 2002) ja uuden jatkosodan kynnyksellä Jään ja tulen kevät (2004). Mutta mistä johtui kirjailijan masennus? Kritiikeistä, myynnistä?

Ehkä Kuopion kotirintama ei ole ollut lukevan yleisön mielestä mitenkään kiinnostava asia. Itse olen kuulostellut ja kuullut kyllä vähän muuta.

Nämä ovat realistista kerrontaa Kuopion köyhimpien osasta hirvittävissä sodissa, jotka tuntuivat joka sukupolvessa. Kirjoissa näytetään kotirintaman oleellinen osuus maan hengissäsäilymiseen äärimmäisen vaikeissa oloissa.

Kähkönen ei kirjoita uudestaan historiaa. Lakanasiivet on romaani, joka sijoittuu yhteen päivään jolloin venäläiset pommittivat Kuopiota ja osuivat sahaan. Keskellä päivää tapahtunut pommitus aiheutti paljon tuhoa ja ihmisiä kuoli.

Hallitukset ympäri maailman puhuvat strategioista, taktiikoista, NATO:sta tai EU:sta. Nykysodissa on tarkoitus aiheuttaa niin paljon tuhoa siviiliväestön keskuudessa kuin mahdollista. Niissä ei ole muuta strategiaa, oli sitten liittoumia tai ei, kuin aiheuttaa nälkää ja kuolemaa tavallisten siviilien joukossa.

Asiasta on paljon esimerkkejä, kuka tahansa uutisia lukeva/kuunteleva ne tietää.

Niin oli myös Kuopion pommituksessa. Tuli hellepäivä, jolloin ilmahälytys ei ollutkaan harjoitus.

Kähkösen Kuopio-sarjan kirjat ovat kukin itsenäinen teoksensa, vaikka henkilöt ovat suunnilleen samoja.

Sota on tulollaan. Vanhukset ovat nääntyneitä, kun heidän täytyy raahautua öin ja päivin pommisuojaan hälytysharjoitusten vuoksi.

Osa lapsista on lähetetty maalle sodalta suojaan. Osa naisista haaveilee normaalista elämästä miehen ja perheen kanssa, rauhasta. Osa naisista riehahtaa hurjaan erotiikkaan: kuolema ja rakkaus ovat lähellä toisiaan.

Ihmiset näyttävät oikean karvansa kun sitten räjähtää. Niin kuin aiemmissakin kirjoissa, tässä näkyy Kuopion selvä jakautuminen köyhiin ja rikkaisiin. Parhaimpia kohtauksia on rikkaan naisen ja palvelijan välinen riita, jossa köyhä palvelija panee rikkaan polvilleen. Ehkä tarkoittamattaan, epätoivoissaan, mutta silti tietoisena ihmisyydestään.

Näin kertoen kohtaus tuntuu hassun niskavuorelaiselta, mutta se kannattaa lukea. Kirja ei ole mustavalkoinen. Naiset tuodaan aivan ihotuntumaan. Pihalla kuivumassa olevat lakanat tuntuvat puhtaana tuoksuna kirjan sivuilta.

Kirja on äärimmäisen dramaattinen. Ihmiset etsivät toisiaan pommituksen jälkeen, sairaalassa on epätoivoinen ruuhka, lapset valitsevat puolensa sekopäisten aikuisten kesken.

Yksityiskohdat vievät tarinaa eteenpäin.

On musikantti, joka työkseen toimii sahalla vartijana. Pieni hylätty tyttö kantaa klarinetin ulos kun pommit alkavat pudota. Omistaja herää pommikoneiden meteliin, ja pelästyttää pakoon pienen Saaralotan ja tätä vahtivan vanhemman Juhon huutamalla klarinetin kuljettelusta ja pommikoneista.

Ennen kuin Saaralotta ja Juho pakenevat, tyttö hakee vielä vintiltä ainoan omaisuutensa, kaksi pientä nukkea, tyttö- ja poikanuken.

Esineitä ja tavaroita vaihdetaan. Kahden viskipullon seikkailu pitkin Kuopiota on tragikoominen. Juuri näin kirjoitetaan draamaa: esineet ovat jotain, joille annetaan merkitys, käyttäjät antavat niille luonteen.

Ehkä tärkein aarre on kuitenkin tomaatti. Saaralotta syö sen yhdessä Juhon kanssa. Tyttö on jo sairas silloin. Kirjailija ei kerro miten tytön käy.

Kähkönen kirjoittaa savon murretta nyt myös suorassa kerronnassa. Ei ollenkaan huono valinta, niin teki myös Mirja Kuivaniemi muutaman vuoden takaisessa romaanissaan Hinta, jossa murre oli eteläpohjalaista.

Murre tuo ryhtiä kerrontaan. Se antaa identiteetin: vähän paremmat ihmiset välttävät murretta.

Laulun mukaan laivat huutelevat Kallavedellä. Nyt ei olla järvellä niin paljon kuin edellisessä kirjassa, mutta satamassa odotetaan laivoja, omaisia tuleviksi. Laivaan liittyy myös toinen kirjan juonne: laivat Petsamosta Lontoon kautta Amerikkaan. Ne viimeiset laivat, joita sitten Saksa onnistuneesti torpedoi.

Kuopiota ei pommitettu niin tehokkaasti kuin eteläisempää Mikkeliä, päämajakaupunkia. Jään sen vuoksi ihmettelemään kirjan loppua, johon ilmestyi Mannerheim pohdiskelemaan sitä sun tätä Mikkelissä.

Viimeisen luvun kerronta on yhtäkkiä suorastaan surrealistista ja poikkeaa selvästi muusta kerronnasta, jossa ollaan tässä ja nyt.

Viitanneeko siihen, että Kuopio-sarja jatkuu?