Kaikki eivät ole tätä mieltä. Tiedän, että joidenkin mielestä koko laulu joutaisi kadota, ainakin kirkossa täydestä sydämestä yhdessä laulettavien laulujen joukosta! Joku kun on ollut sitäkin mieltä, ettei ihminen itse voi tehdä sydämeensä mitään joulua; sellaisen kuvitteleminen on joidenkin mielestä varsinaista hurskastelua ja tekopyhyyttä.

Uskallan olla eri mieltä. Kyllä sillä, miten itse jouluun suhtautuu, on merkitystä. Kyllä ihminen voi sydämeen joulua tehdä. Aivan yhtä varmasti, kuin voi olla myös tekemättä. Kaikkeen jouluun liittyvään, yli äyräittensä vyöryvään hössötykseen voi helposti hukkua. Siksi on tärkeää, että jokainen raivaa itse joululle tilaa. Paras paikka tilan tekemiselle on - mikäpä muukaan - kuin oma sydän, oma mieli.

Tulevana sunnuntaina, kolmantena adventtina, kirkoissa puhutaan Jeesuksen serkusta, Johannes Kastajasta. Hänestä sanotaan, että hän ”raivasi tietä Jeesukselle”. Ajattelen, että tässä joululaulussa puhutaan ihan samasta asiasta. Tien raivaaminen Jeesuksen syntymälle tarkoittaa sitä, että mieli kaipaa tavaran sijaan ikuisuutta; että sydän kaipaa menemisen ja tulemisen tilalle ”lumihuntuun pukeutuneen maan” puhtautta ja rauhaa.

Kristittyjen joulu kertoo syvästä rakkaudesta. Sen me ihmiset saamme kokea silloin, kun itse Jumala tulee meidän veljeksemme, ihmiseksi, pieneksi poikavauvaksi. Jouluyön hiljaisuuteen ei ole enää pitkästi matkaa. Adventti on aikaa, jolloin tehdään ”raivaustöitä” - jotta jouluyönä kuulisi, miten paljon Jumala meistä välittää.

”… taas Jeesus-lapsi

syntyy uudelleen!”

Kirjoittaja on Nivalan

seurakunnan seurakuntapastori.