Historian kuvittamisessa on aina vaaransa varsinkin, jos sen tekee kovin radikaalein vedoin. Tiukkojen raamien sisässä pysyminen taas ei tuo teokseen juuri väriä, mutta voi avata uusia näkökulmia aiheeseen. Panu Rajala on päätynyt jälkimmäiseen.

Kuningasajatuksen monet henkilöt ovat historiasta tuttuja. Itsenäistyvän Suomen kohtalon suuntaa viitoittavat mm. kenraali Mannerheim, maaherra Jalander, kirjailijat F. E. Sillanpää ja Juhani Aho ja entinen virasta potkittu poliisipäällikkö K.E. Berg.

Päähenkilö on kuitenkin Ville Rantala, Rajalan historiallisen romaanisarjan ratsumies, jolla on vahvat juuret Hämeenkyröön ja Sillanpään maisemiin. Kirjan alussa Ville Rantala on pudonnut hanttihommiin putsaamaan raitiovaunun kiskoja. Mutta mieli palaa suurempiin tehtäviin. Jalanderin kutsun käytyä Ville on heti valmis nousemaan taas ratsunsa selkään. Mutta Saksanniemen kartanon käskynjaolla hänet nimitetään varastomieheksi. Aseitakaan ei ole kuin nimeksi, ja niinpä Järjestyslipuston ainut taistelu päättyy karvaaseen tappioon.

Päästyään Helsinkiin Ville pysyttelee piilossa kaupunkia hallitsevilta punaisilta mutta suunnittelee lähtöä pohjoisen rintamalle ja käy samalla henkistä taistelua perheen ja kutsumuksen välillä. Viestit kotipuolesta innostavat lähtemään, mutta Suoma -vaimon heikkous on isänmaan kutsua väkevämpi. Ville jää luottaen siihen, että hänelle ratsukoulun käyneenä löytyisi vielä oikeaa käyttöä.

Hämeenkyrön tapahtumat kerrotaan ikään kuin esimerkkinä kapinatalven kauheuksista ja mielivallasta maassamme. Mutta kuulopuheiden varaan rakentuva kuvaus suodattaa sopivasti pois pahimmat hirmutyöt ja on siten kirjan parasta antia.

Eemelin ja Villen – faktan ja fiktion - kohtaaminen Mäkelän pirtissä on luonteva. Muutenkin kerronta muuttuu maalailevaksi, kun liikutaan Hämeenkyrön maisemissa. Kirjailijalla on ”kolmen suun syötävät kahden sormenpään varassa”. Kyrön Sanomaan hän painaa kovaa tekstiä: ” Joka miehen on tehtävä voitavansa ettei taivas putoo niskaamme.”

Bergin päiväkirjanomainen kerronta on sitä vastoin puisevaa. Monin kohdin tuntuu kuin lukisi vanhaa historian oppikirjaa. Katkeroitunut Berg ei hyväksy Jalanderin ja Ingnatiuksen toimia ja on epäileväinen vähän joka suuntaan. Voittoa Berg juhlii kuitenkin kuten muutkin, mutta pysyy tai pidetään visusti taka-alalla.

Lopulta Ville Rantala ottaa rypistyneen ratsuvormun ylleen ja pistoolin vyölleen ja lähtee häätämään viimeisiä punaisia Helsingin kaduilta. Mutta lyhyt taistelu ja varsinkin ampumansa ”presuhousu” peittävät suurimman ilon. Poikansa mielestä hän on kuitenkin suuri sankari, vaikka on pelannut Samssilla vain tammea melkein koko sodan ajan.

Rajala tuntee aiheensa ja kirjoittaa konstailematonta proosaa. Romaanin tyyliin voi laskea senkin, että ajatus Suomen kuninkaasta pannaan hämeenkyröläisen isäntämiehen piikkiin. Toisaalta jutun perusteellinen puinti pitkittää tarpeettomasti käypää teosta. Kuningasajatus oli vain eräs mahdollisuus vallantavoittelijoiden haaveissa.