KOKKOLATali-Ihantala 1944. Ohjaus Åke Lindman ja Sakari Kirjavainen. Käsikirjoitus Stefan Forss, Esko Salervo, Benedict Zilliacus. Kuvaus Pauli Sipiläinen. Pääosissa Asko Sarkola, Pirkka-Pekka Petelius, Robin Svartström. 116 min. K-11. Tuotanto Åke Lindman Film Productions 2007. Bio Rex 1.

Itsenäisyyspäivänä televisiossa nähty Etulinjan edessä kesti toisenkin katsomisen. Åke Lindmanin jäntevä, asiansa kiinnostavuuteen luottava ohjaus tuotti hienon esimerkin taloudellisesta tavasta tehdä vaikuttavaa elokuvaa. Harry Järvin aidot tilannevalokuvat rintamalta liittyivät saumattomasti tapahtumiin ja loivat filmistä omintakeisen minimalistista, mutta teeskentelemätöntä ja paatoksetonta dokumentaarista draamaa.

Etulinjan edessä oli myös malliesimerkki ammattitaitoisesta leikkauksesta ja kuvien kuljetuksesta. Pienin keinoin jokainen otos saatiin elävöitettyä liikkuviksi, luottaen pääosin tuoreiden näyttelijäkasvojen kiinnostavuuteen konfliktin välittäjinä.

Ratkaisevaa Etulinjan edessä -filmin onnistumiselle oli vänrikki Harry Järvin rooliin valittu Tobias Zilliacus, joka ensi kertaa suomalaisen sotaelokuvan historiassa toi korpisoturiin kasapanoksen verran hienostunutta, Leslie Howard -tyyppistä älyllisyyttä perinteisen ellun kana -jermuilun sijaan.

Åke Lindmanin sairastumisen jälkeen Tali-Ihantalasta ohjausvastuun ottaneen Sakari Kirjavaisen ohjauksessa kokoava ote on kirvonnut. Ongelma näkyy jo, kun alun kömpelö radiohaastattelu ei nivoudu välttämättömänä kerrontaan, vaan muistuttaa etäisenä kaikuna edellisen elokuvan dokumentaarisista pyrinnöistä.

Kokonaisuutena Tali-Ihantalan manööverit tuntuisivat tapahtuvan sillä aikaa kun Harry Järv makaa Ruotsin sotavammasairaalassa. Operaatiolta puuttuu keskus, sydän ja pää. Lindmanin kahden sotatuotannon välissä radiotaajuudet on vaihdettu, tulenjohto ei saa luotettavaa informaatiota eikä elokuva näin ammuksiaan kohdistettua.

Silti filmi näyttää aika hyvältä. Pauli Sipiläisen vihertävänsävyiseksi tuunattu kuvaus antaa sodan kertaukselle ja rekonstruktiolle patinoitua tunnelmaa. Jo alkutekstien aikainen vihollisvyöry yhdistettynä Timo Hietalan asteittain kasvavaan musiikkiin luo odotuksia. Silti Etulinjan edessä onnistui Lasse Mårtensonin musiikilla vielä paremmin. Ehkä mieslaulua ei olisi kaivattu joikaamaan instrumentaalin päälle?

Viidestä episodista ja niiden keskinäisestä poimuilusta koostuva Tali-Ihantala jättää katsojan mättäälle ihmettelemään, missä metsässä milloinkin mennään. Upseeria ja rivimiestä ilmaantuu kuviin sen kummemmitta esittelyittä. Hetkittäin yhteys ja inhimillinen kosketus saavutetaan. Kari Ketosen kaatuva upseeri tai pikkuveljensä kuolemasta kirjettä lukeva sotamies tuovat faktoihin perustuvat tilanteet lähelle katsojaa. Samoin kenraali Laguksen huoli oman pojan kohtalosta välittyy.

Visuaalisesti Tali-Ihantala ei näyttävine pommituksineen ole yhtä vaihteleva kuin kesä- ja talvikuvia sisältänyt Etulinjan edessä. Edellisen elokuvan lumitunneleita ei kesällä 1944 voi rakentaa, mutta samannäköiset pöpeliköt ja aukeat ovat uudessa elokuvassa tylsästi pääroolissa. Kuvat eivät piipahda korsuihin tai miesten lepoaskareisiin. Tositoimintaa on koko ajan, mutta jostain syystä panssarivaunuilla, tykistöllä ja pommikoneilla ratkaistu taistelu ei näytä yhtä kiinnostavalta kuin Järvin partion metsäsisseily.

Katkelmallisuus ei auta miehistöön tutustumisessa. ”Yhdessähän tätä tehdään”, todetaan elokuvassa toistuvasti. Siksikö lopputeksteistä eikä muualtakaan mistään löydy rooliluetteloa, pelkkä nimilista vain? Armeijan yhdenmukaistava asustus ”potta”-kypärineen aiheuttaa sen, etteivät tunnetummatkaan näyttelijät juuri erotu avustajien massasta.

Kaustisen Antti Timosen olin sentään tunnistavinani neuvokkaana konekiväärimiehenä. Kokkolan kaupunginteatterissa näyttelevillä Juhani Rajalinilla ja Jukka Voutilaisella on pienet roolit myös, ja harrastajanäyttelijä Ilkka Junttila päätyy tykinruoaksi - ”siellä jossakin”.