KOKKOLA

Kokkolan Orkesteri: Itsenäisyyspäivän konsertti. Johtaja: Jani Telaranta. Solisti: Tove Åman. Sibelius, Kuula, Kuusisto.

Kokkolan kaupungin ja orkesterin asukkailleen tarjoama itsenäisyyspäivän konsertti täytti Snellman-salin ääriään myöten ja alkoi Roy Sabelin notkealla alkujuonnolla. Lyhyessä johdantopuheessa Sabel otti esille sekä itsenäisyytemme 90-vuotisen taipaleen arvot ja vaikeatkin hetket ja lopuksi kannusti yleisön kera orkesteria parhaaseen mahdolliseen soittovireeseen?. Tuon vireenhän orkesteri saavuttikin jo viimeistään toisen puoliajan ensisävelistä.

Kokkolan Orkesteri oli toki harjoitettu erinomaisesti heti Karelia-sarjan alkutahteja myöten, mutta Sibeliuksen moniulotteinen tunneskaala jäi teoksen kohdalla sangen laimeaksi. Telaranta ja orkesteri pitäytyivät ns. ”oikeinsoiton” viitekehyksissä, jolloin teoksen vahvat karaktäärimaailmat jäivät tavoittamatta (on tietysti ihan perusteltua pitäytyä osittain opiskelijoista koostuneessa orkesterissa turvallisuusnormeissa). Intermezzossa cornojen lievät intonaatio-ongelmat korvautuivat kylläkin niiden kauniilla kuulaalla soinnilla.

Balladin englannintorvisoolo oli arkaaisen koskettava, ja yleisesti vasket oli trimmattu niin timmiin kuntoon, että piti vanhan kyynikonkin haukkoa henkeä. Harvinaista, että jokin sektio pelaa yhtä jouhevasti ”keikkamiespohjalta”. Jousistokin hehkui täyteläisenä.

Tove Åmanin lumoavan kaunis ääni on tuttu Kokkolan konserttiyleisölle pitkältä ajalta. Tällä kertaa hänen äänensä keski-rekisteri jäi tosin pahasti orkesterin jalkoihin. Jousisto olisi ehkä voinut tulla vastaan nöyremmällä yleissoundilla, mutta toisaalta Åman ei löytänyt ääneensä sitä kantavuutta joka olisi tulvinut saliin saakka ja jota Sibeliuksen dramaattiset laulut vaativat. Toisaalta korkeat äänet soivat upeasti kuin maailmanluokan tähtisopraanolla.

Konsertin jälkipuoli lähti rullaamaan luontevammin. Pienemmälle kokoonpanolle kirjoitetuissa Kuulan lauluissa tilanne oli parempi myös balanssin suhteen. Myös Åman viihtyi Kuulan Aamulaulussa, Suutelossa sekä Purjein kuutamolla -laulun parissa paremmin.

Taneli Kuusiston sinfoninen balladi on kaiken kansallisromanttisen – muodon, melodian ja harmonisen materiaalinkäytön – tyyppiesimerkki. Mutta siitä huolimatta se on hienosti soiva ja tunne-vahva sävellys. Tämä rohkeasti keskipolkua kulkenut säveltäjä on todennäköisesti tekemässä teoksillaan comebackia raskaan Sibelius-varjon alta. Myös tulkinnasta muodostui konsertin tähtihetkiä. Mistä se lie johtunut, kun ainakaan kapellimestari Telarannan koreografiaan ei tullut mitään dramaattista muutosta.

Sibeliuksen Finlandiassa päästiin sitten itse asiaan, eli totaaliseen heittäytymiseen musiikin pauloihin. Vaatiikohan aina syvän patrioottisen pohjalatauksen, ennen kuin suomalainen uskaltaa pistää itsensä kokonaan likoon? Mainitsemisen arvoiset ovat orkesterin lyömäsoittajan lopputahtien takapotkut, jotka saivat kokonaisuutta palvelevan hahmon random-räiskinnän sijaan. Radiosoittoversiossa kun tuppaa yleensä symbaalimies torpedoimaan koko loppuhuipennuksen.