Kooste tarjoaa runoja yhdeksältä vuosikymmeneltä, alkaen 1920-luvulta. Yhdeksän lausujan joukolla nuo runot aukesivat seesteisessä sanojen virrassa. Esityksessä kuultiin myös musiikkia, joka antoikin tervetullutta väriä kokonaisuuteen. Muusikot, Mika Jämsä, Rita Maunula ja Elias Ojutkangas, olivat onnistuneet tekemään tuoreita sovituksia tutuista musiikkikappaleista. Erityisesti Sibeliuksen Finlandia-hymni ja Olli Lindholmin Rakkaus on sinivalkoinen, soivat viehättävästi kitaran, huilun ja lyömäsoitinten yhteistyössä.

Sanat lähtivät virtaamaan Lauri Pohjanpään runolla Suomenlipulle, jonka esitti pitkällä kokemuksella ja rakkaudella runoon Pirkko Isokangas. Rakastettuja runoilijoita, Vuorela, Vala, Kailas, Hellaakoski ja niin edelleen mahtui monia jo ensimmäiseen jaksoon. Viimeistään Sarkian runo, Viaton, Tuula Haapaniemen herkästi laulamana valpastutti kuulijan. Tästä jatkoi hienosti Seija Hovila pohtien ihmisen ja maan yhteyttä auringon alla, Yrjö Jylhän runossa Aurinkolaulu.

Hovilan ja Haapaniemen yhteistyö oli hedelmällistä koko esityksen ajan. Itselleni uutena tuttavuutena, Anna-Leena Palohuhta vakuuttaa luontevalla esiintymisellään, vahvimpana tulkintanaan runo Kadotetulle (Eeva-Liisa Manner). Maan äitien sydämet, kuoleman lähteeltä elämän laaksoon, ihmisten yhteydessä. Näistä mietteistä koostui Liisa Lapin, Maiju Ruusilan ja Irja Mäntylän esittäminä, puhuva kolmen runon kokonaisuus, Hellaakoskea, Schoultzia, Kajavaa.

Tuoreempaan runouteen tultaessa, vilahtaa teemaan myös rakkaus. Viimeisessä osiossa Eeva Jämsä onnistuu puhuttelemaan runolla Kirjoita kirje (Tua Forström). Myöskään Sirkka Erkkilän tulkinta runosta Näitä kylmiä seutuja (Oiva Arvola) ei jätä kylmäksi. Kaikenkaikkiaan koosteessa kuultiin yli kolmekymmentä runoa, kahdeltakymmeneltäseitsemältä runoilijalta.

Esityksen esillepanoon toivoisi kyllä annoksen luovuutta, tila olisi tarjonnut siihen monia mahdollisuuksia. Mutta pienistä kommelluksista ja pidättyväisyydestä huolimatta ryhmä onnistui tarjoamaan hyvän hetken runouden ystäville.