Heikki Niska: Mitä ihmisekki sannoo! Rakikometia hilijasilta mailta. 144 s. Edico 2007.

Sanaseppokokki Heikki Niska jatkaa Mitä ihmisekki sannoo -kertomuksellaan edellisen kirjansa, Näläkä ja jano, tragikoomista linjaa. Samalla Niska ottaa lisää askelia ulos runosta, novelleista kohti murteista kuvaelmaa. Miksi?

Heikki Niska on onnistunut murrerunoillaan. Häntä on lupsakka lukea. Erityisen ansiokas on kustannusyhtiö Sammakon vuonna 2003 julkaisema runoteos Ulijasta väkiä. Runoissa murteet toimivat matalankynnyksen tehokeinoina, novelleissa ja tuoreessa kuvaelman kaltaisessa pienkertomuksessa persoonallinen puhe ei pääse yhtä voimakkaaksi oikeuksiinsa. Säkeet häviävät riveiksi, iskevät sanavalinnat yksittäisiksi kommenteiksi. Runoa Niskan kieli pukee paremmin ja runo puolestaan on kuvailua väkevämpi.

Vaikka kaunokirjallinen tyyli vaihtelee, teemat säilyvät. Uuttakin kirjaa rakentavat pohjalaisuus ja pienen pitäjän kapeakatseisuus uuden ja erilaisen edessä, pelot ja ennakkoluulot, ihmisten karikatyyrit ja kertojan arkiset havainnot. Ruoka vilahtelee tarinassa, mukavan tyylikkäänä mausteena ja tekijänsä tunnuspiirteenä. Silti, siitäkin huolimatta, runona purisi paremmin.

Mitä ihmisekki sannoo esittelee herkän Hente Vähätiluksen, joka reissaa lapsuudesta aikuisikään ja aikuisiällä takaisin lapsuuden maisemiin Kalajoen ja Helsingin väliä. Nuorena suvun ja perheen yhteisö on ympärillä määräävänä tekijänä, mutta kaltaistensa joukkoon Hente hakeutuu kuitenkin pääkaupunkiseudulle. Hentellä on poikaystäviä, sukupuolitauti ja rakkauden kaipuu. Rakkauden kaipuun lisäksi Hentellä on hyväksynnän kaipuu, jota aikuisena selvitellään jos missä terapiassa. Kelpaako hän sellaisena kuin on? Miksi ei kelpaisi?

Minuus löytyy, mutta matkojen kautta. Missä ovat omat joukot, Helsingissä vai Kalajoella? Voivatko ne olla kummassakin paikassa?

”Palakihten ihteni Ateneumin kahavilan lohipiirakalla ja kahavilla. Kassalla on mukava, iloinen nainen, mun suosikki. Vaihan pari sannaa, hymmyilen jopa. Istun selekä suorana ja tomerana: Taakankanto loppu tähän!”

Koskettavaa on myös kuvaus yhteisön voimasta. Siitä surullisen rakkaasta tunteesta, joka kotikonnuilla aina syntyy, olivatpa ihmiset sitten kaavoihinsa kangistuneita tai eivät.

Kirjan loppuun koottu ilmausten lista on myös mainio. Naulan kantaan -nimiseen osaan on kerätty osuvia lausahduksia Henten elämäntien varrelta, omia ja toisten.

”Pannaanko auton ovet lukkoon?” ”Kalajoella ei oo varkaita.” (Hente ja Anna-täti hautuumaalla).

Takakannen teksti harmittaa. Kirjailija on sanavalmis ja luettava mies, joka ansaitsi vähintäänkin ammattitaitoisen kustannustoimittajan. Takakannessa nimittäin kirjoitetaan, että tarinoita maustaa Keski-pohjanmaan murre. Aijai. Mitenkäs ne isot kirjaimet nyt menivätkään?

Mitä ihimisekki sannoo on Heikki Niskan (s.1961) kahdeksas teos.