HELSINKI

Kansallisteatterissa esitettävä Tuntematon sotilas ei ole se Tuntematon sotilas, jota moni esityksestä etsii. Ensi-iltaan on tullut veteraaneja puolisoineen, jopa presidenttipari. Sodan sankareiden horjuvat askeleet ja pyhäpuvuista pilkistävät odottavat ilmeet alkavat säälittää. Voi että. Tämä ei ole sellainen näytelmä. Tämä on jotakin ihan muuta.

Ohjaaja Kristian Smeds on maineensa arvoinen. Hänen tulkintansa Tuntemattomasta sotilaasta nostaa esiin yhteiskunnassamme juuri nyt kyteviä patoutumia ja marssittaa kuvaannollisesti silmien alle ihmisten eriarvoisuuden ja huonovointisuuden maassa, jonka hyvinvointi on yhdessä rakennettu.

Esitys on ehdottomasti kokemisen arvoinen. Ennennäkemätön. Katsojan asenteen tosin on oltava kohdallaan. Smedsin ohjaama näytelmä nimittäin sisältää kolme ja puolituntisen esityksen aikana vain reiluja draamallisia viittauksia pohjateokseen. Sanailua ja turinointia kyllä, mutta teemat ovat kääntyneet päälaelleen.

Kyseessä ei ole suomalaista itsetuntoa hivelevän epookin uskollinen kuvaus. Smedsin Tuntematon on syvän symbolinen spektaakkeli ja yhteiskunnan tilaan väsyneen taiteilijan raju kannanotto.

Näyttämöasetelma on lupaava. Varsinaisen esiripun yllä on eräänlainen rautaesirippu, ehkä kahtiajakoa kuvaamassa. Suomenlippu riippuu alaspäin ja näyttää ristiltä. Nyt mennään rajusti asiaan.

Näytelmä alkaa provokatiivisesti. Minttu Mustakallion Suomineito-hahmo astelee lavalle leka olalla ja viimeisillään raskaana. Katseessa on viettelevää kiiltoa. Hänen jälkeensä näyttämöllä käy Muumimamma ja vasta mamman jälkeen lavan valloittaa nuorten miesten sotajoukko. Luvassa on tuttua replikointia, hyvää rytmitystä, marssia sarkahousuissa kansallismaisemassa. Marssi loppuu lyhyeen ja vaihtuu mielettömäksi joukkorillutteluksi, salissa soi Antero Mertaranta. Ihanaa, leijonat, ihanaa!

Näytelmässä hyödynnetään loistavasti koko suurta salia, permannoilta aitoihin. Näyttelijät liikkuvat ja elävät ympäri salia ja yleisö saa osansa esityksessä. Jopa osumia. Kukaan ei ole turvassa, kaikki voivat olla maalitauluina. Niin kuin tässä yhteiskunnassa nyt yleensäkin: Mikään ei ole varmaa. Kaikki me voimme olla maalitauluina.

Visuaalisesti Tuntematon sotilas on äärimmäisen näyttävä. Siitäkin huolimatta, että lavasteissa ei turhalla krumeluurilla pelata. Yksinkertaiset, tunteisiin vetoavat värit ja elementit riittävät luomaan ihastusta ja pelon sekaista tunnelmaa. Suurille kankaille heijastettavat taustat, maisemat, värit, korsun tunnelmat ja kasvot toimivat täydellisen laajalle leviän esityksen johdattajina – ja päättäjinä. Näytelmän loppukohtauksessa kankaalle heijastuvat sodanjälkeisen Suomen esikuvat ja arvojohtajat Presidentti Tarja Halosesta Katri Helenaan, Ransuun ja säveltäjä Kaj Chydeniukseen. He kaikki saavat luoteja päähänsä. Useita.

Loppukohtauksessa näyttämöllä kaatuu arvoja ja metsää. Koko lavastus kumoutuu esikuvien, intressien ja ihanteiden roviolle. Kaikessa savuavassa karuudessaan loppukohtaus on äärimmäisen tyylikäs. Palaneesta, hävitetystä tantereesta nimitäin lähtee yleensä kasvamaan täysin tuoretta, orastavaa kauneutta, kunhan aika on kypsä. Tosin sodan rajuudesta riippuu, mitä maasta kasvaa vai kasvaako mitään.

Näyttelijöiden työ tässä teoksessa on huikaisevaa. Aikoihin ei ole nähty tällaista paneutumista, antautumista ja otetta yhtenäisesti ja tasaisesti koko joukolta! Mielenkiintoista tosin on, että pääosaa Rokkaa esittävän Henry Hantikan ohi nousevat venäjäksi upeasti laulava Minttu Mustakallio sekä luutnantti Lammiota esittävä ilmeikäs ja vakuuttava Antti Luusuaniemi. Kun nämä uuden polven näyttelijät näyttävän naamansa ja avaavat suunsa, värisyttää.

Musiikkia näytelmässä on yllin kyllin ja yllättävästi, ambientista heviin ja kupleteista hymneihin. Musiikki tekee esityksestä viihdyttävän, yhtä aikaa synkän ja kevyen. Tunnettavan.

Entä ne pesukoneet? Rämisevät, peltiset ryssät, joita vastaan suomipojat käyvät lekoin ja kirvein. Pesukoneiden silmitön piekseminen voi kieliä sotimisen turhuudesta. Kohtauksen voi tulkita kannanotoksi menetettyihin saavutuksiin tämän päivän perusteella. Yhtä tyhjän kanssa.

Smedsin tulkinta Tuntemattomasta sotilaasta on läpeensä tervetullut. Keskustelu, jota kappale synnyttää, ei jää pelkän tarinan tasolle. Se yltää yhteiskunnan tilan puntarointiin ja tulevaisuuden suunnan arviointiin, mutta myös taiteen käsitteen ruotimiseen. Onko teattereissa katseltava todellisuudelle uskollisia näytelmiä? Mikä on taiteen suhde todellisuuteen? Miten teatteriesitystä pitäisi katsoa ja tulkita?

Harjaantuneelle ja ennakkoluulottomalle katsojalle Kansallisteatterin suurella näyttämöllä nähtävä spektaakkeli on mitä upeinta ohjausta ja mitä parhainta näyttämötyötä, mutta näytelmällä on vaaransa. Kuten on huomattu. Suuri osa ihmisistä ei ymmärrä, mistä näytelmässä on kyse ja miten ihmeessä arvovaltaisten esikuvien ja verellä saavutettujen voimien, itsenäisyyden, pilkkaaminen voi olla oikein, saati sallittavaa? Onhan täysin väärin, että Presidentin kuvaa ammutaan ja maamme lippu valuu verta! Miksi ohjaaja haluaa vähätellä maatamme?

Jos teatteri käyttäisi näin yksinkertaisia tehokeinoja ja olisi näin suoraviivaisesti tulkittavissa, se ei olisi teatteria alkuunkaan. Ja mikä parasta, Smeds ja teoksen tekijäryhmä eivät ole niitä, jotka perustavanlaatuisia arvojamme ovat nyt romuttaneet. Me olemme syyllistyneet siihen itse.

Väinö Linna – Kristian Smeds: Tuntematon Sotilas. Ensi-ilta Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä 28.11.2007. Ohjaus ja sovitus: Kristian Smeds. Rooleissa: Henry Hanikka, Jouko Keskinen, Jaakko Kytömaa, Esa-Matti Long, Antti Luusuaniemi, Markku Maalismaa, Petri Manninen, Minttu Mustakallio, Meri Nenonen, Jussi Nikkilä, Heikki Pitkänen, Antti Pääkkönen, Kristo Salminen, Timo Tuominen ja Juha Varis.