Tuija Välipakka: Maailman vahvin tyttö. Gummerus 2007

Kaikki lapset saavat kasvaa hyvässä ympäristössä, kaikilla lapsilla on äiti ja isä. On toinenkin todellisuus, ja Tuija Välipakka uskaltaa kuvata kirjassaan sitä toista todellisuutta.

Se toinen todellisuus merkitsee turvattomuutta, pelkoa ja ahdistusta. ”Aura muistaa, että pelolle pitää sanoa ajoissa stop, muuten voi käydä niin etteivät raajat toimi kun on liikkumisen aika. Pelko menee aina jalkoihin, joskus se menee käsiin ja kurkkuun. Kerran pelko meni housuihin ja silloin lirahti.”

Aura on esikouluikäinen, hän ei tiedä isästään mitään. Auran äiti on mieleltään sairas. Reetta, josta tulee Auran isosisko kun Reetan isä joka on päässyt vankilasta ja Auran äiti kohtaavat baarissa, on kulkenut julmaa polkua. Seitsenvuotiaana hän oli asunut jo ties kuinka monessa sijaisperheessä. Reetan isän päässä oli kerran tullut täys pimennys ja hän oli kuristanut Reetan äidin kuoliaaksi, vain sen takia, että tämä olisi viimein ollut hiljaa.

Näistä lähtökohdista Tuija Välipakka rakentaa mieleenjäävän kuvan kahden tytön yhteisestä, kipeästä kasvusta kohti jonkinlaista hyväksyntää ja tasapainoa.

Reetta on joutunut huolehtijan rooliin, kun Auran äiti on viety Niemeen ja kun Reetan isä on lähtenyt meneen,jonnekin öljynporauslautoille. Auran mielessä on Jyväskylä, jos sinne matkustaa ja muuttaa ei kukaan puhu hullun lapsesta. Reettaa pelottaa huostaanotto, jos ne saavat selville totuuden ne vievät Aurankin. Siksi Reetta järkyttyy kun saa kuulla Auran kadonneen esikoulusta. ”Kun ei tarvitsisi joka aamu herätä pelkäämään, ettei jaksa eikäpysty huolehtimaan”. Näin Reetta oli mielessään ajatellut jo ennen tätä tapahtumaa.

Halusinpa tai ei, on lukijana (miespuolisenakin) vaikeaa olla samaistumatta Reettaan tai Auraan. Tuija Välipakka tavoittaa tyttöjen sielunmaiseman, pelkkä herkistely olisi tehnyt Aurasta ja Reetasta novellin naisia. Raaka todellisuus, inhorealismikin on joskus parempaa kuin vesitetty tosi.

Reetta, joka joutuu siajaiskodissaan piestäväksi joka perjantai on yhtä totta, kuin sekin että hän sai elää elämänsä viisi onnellisinta vuotta sijaisperheessä jonka henki oli rakkaus. Ja sekin on tosi, että tämän perheen rakastava äiti pettää Reetan kuolemalla äkillisesti syöpään. Auran ja Reetan elämää on pelko, ahdistus, turvattomuus ja häpeä.

Tuija Välipakan kirjasta ei tule myyntimenestys, tätä päivää elävät ihmiset eivät halua kuulla mistään vaikeasta, kurjasta eikä todesta, paitsi jos se koskettaa jotain julkkista.

Harmi, sillä Välipakan Tuijalla olisi oikeasti sanottavaa. Aurakin ajattelee ja puhuu, ehkäpä liiankin viisaasti. Reetta on filosofi, psykologi, kansanviisautta omaava henkilö, ehkä hänkin ikäisekseen liian ”viisas”. Jos jotain pitäisi oikeasti pyyhkiä pois tämän kirjan sivuilta, niin se olisi pariin otteeseen esiin tulevat toistot, joita kirjailija laittaa henkilönsä hokemaan. Kaunista ja koskettavaa löytyy paljon:”Aura hymyilee, vaikka vesi valuu hänen silmistään. Hän nauraa: hän osaa itkeä! Tulithan sinä sieltä, Aura sanoo itkulle. Kyyneleet valuvat vuolaina pitkin kasvoja, suu maistuu suolalta ja tuhat miljoonaa kiloa putoaa harteilta. Reetta, minä osaan itkeä! Minä osaan taas itkeä! Aura sanoo ja nauraa.”