TAMPERE

Heti alkuun on todettava, että Rakkaudesta minuun on ehjä esitys, ensembletyötä parhaimmillaan. Se on kepeän kipeä kertomus rakkauden kaipuusta jota me jokainen – aikuinen ja lapsi – podemme. Anna Krogeruksen kirjoittaman tarinan keskiössä on kymmenvuotias tyttö jonka vanhemmilta ei tahdo riittää edes sitä paljon peräänkuulutettua ”laatuaikaa” lapselleen.

Rakkauden nälässään riutuva ja punaviiniä kittaava sisustusarkkitehti – äiti rakkauden – on tragikoominen hahmo, eikä tv-psykologina toimiva narsismiin sairastunut isä juuri ole pekkaa pahempi. Tarinan käynnistäjänä toimii yläkertaan muuttava nuori opiskelijanainen, joka tulee keräämään nimiä kansalaisadressiin.

Krogeruksen näytelmän hienous on sen ymmärtävä suhde roolihahmoihinsa. Käännekohdissaan se näkee maailman lapsen silmien kautta. Sylvia-tyttö ei voi ymmärtää sitä miksi äiti ja isä eivät rakasta enää toisiaan. Tai roolihenkilön sanoin: ” Emmekö kaikki; lapset ja aikuiset, voisi olla kuin pingviinejä, jotka lämmittävät ringissä poikasiaan?”

Työväen teatterin Kellariteatteri on aivan erinomainen näyttämö intiimeille, näyttelijätyötä korostaville esityksille. Ohjaaja Anssi Valtonen on uskaltanut luottaa siihen että rauhallinen rytmi kantaa, jos näyttelijäntyössä on ajatus mukana. Repliikkien väliset hetket ovat intensiivisiä katsojan seuratessa herpaantumatta näyttelijän reaktioita. Juuri näissä hetkissä on teatterin lumo, joka silmänräpäyksen kuluttua katoaa katsojan muistoihin.

Emilia Sinisalo tekee häkellyttävän hienovivahteisen työn Sylvia-tytön roolissa. Hän aksentoi tarkasti ja on huikean läsnä. Roolissa ei ole mitään päälleliimattua tai ulkokohtaista. Hänen äitiään näyttelevässä Petra Karjalaisessa on myös monivivahteisuutta. Joskus näyttelijän habitus fiksoituu katsojan päähän turhan tanakasti, mutta Karjalainen tuo tähän rooliin uusia piirteitä omasta ”näyttelijän pankistaan”. Miro Honkanen isän roolissa tyypittelee myös taiten sortumatta karikatyyriin, ja Eriikka Väliahde naapurin Sannana on roolityö paikallaan.

Olen purnannut tänä syksynä esitysten pituudesta. Rakkaudesta minuun kestää väliakoineen 2 h 50 min ja on ehdottomasti ainakin vartin liian pitkä. Laitosteattereiden ”pakollinen” väliaika sitä paitsi katkaisee ikävästi intensiteetin. Kukahan uskaltaisi tehdä rohkean ratkaisun ja tuoda ohjelmistoon näytelmän jonka kokonaiskesto olisi 2 h – 2 h 15 min ilman väliaikaa?