KOKKOLA

Lepakko-operetin ensi-ilta Snellman-salissa sunnuntaina 18.11. klo 19. Ohjaus Maria Sid, lavastus Matti Vaskelainen, kapellimestari Sakari Oramo. Pääosissa Annika Mylläri, Leena Liimatainen, Terhi Lampi, Ilkka Hämäläinen, Sören Lillkung ja Olavi Suominen.

Johann Strauss nuoremman Lepakko on epäilemättä klassisen viihteen keskeinen kruununjalokivi. Sen musiikki on yhtä ikivihreiden melodioiden potpuria. Straussille se merkitsi uran lopullista räjähdystä ja operetille miltei vuosisataista voittokulkua.

Lepakon perusasetelma on buffa-tyylin yleviä perinteitä kunnioittava. Joukko moraaliselta selkärangaltaan ilmeisen notkeita hahmoja kerääntyy ilonpitoon, jossa samppanja saa estoitta poreilla. Flirtti viuhuu ja kutkuttavat petoskuviot väräjävät naamarien takana. Lopuksi kaikki paljastuvat vuorollaan, ovat iloisia, eivätkä muista mitään pahalla.

Vaikka arkikokemus ei välttämättä tuekaan puuhastelun vaivatonta loppua, teemat ovat silti ilmeisen ajattomia. Aikamme yleisö ymmärtää ne varmasti ilman modernisoinnin tarvetta. Ohjaaja Maria Sid on kuitenkin halunnut ennallistaa myös Lepakon yhteiskuntakriittisen sävyn, ja se on vaatinut pientä kontekstin päivittämistä.

Orlofskyn rooli on eräs ajalleen tyypillinen housurooli, jossa nainen laulaa miehen osaa. Tämä hieman nykykatsojaa hämmentävä ratkaisu on Kokkolan versiossa käännetty oivaltavasti edukseen. Prinssi Orlofsky onkin nyt palvottu muotigurutar, jonka suuren egon alle kuohuva pintaporukka hanakasti kokoontuu. Ideaa olisi voinut tukea videoscreeneillä enemmänkin. Nyt niiden toteutus jäi jotenkin puolitiehen.

Terhi Lampi piirtää Orlofskyn diivan luonteen esiin viilein vedoin. Annika Mylläri suoriutuu Rosalindan roolista kunnialla, vaikka ehkä jääkin lavahehkussa hieman Leena Liimataisen varjoon. Tämän tulkitsema Adele on topakka piika, joka näyttää bileseurueelle kaapin paikan. Tuloksena on väkevä, jos ehkä hieman paineistettu tulkinta. Keveän tyttömäisen sävyn sijaan Adelen koloratuurihihittelyt kajahtavat ilmoille voimallisesti ja luonteella. Illan vaativin laulurooli ei tainnut jättää ketään kylmäksi.

Eisensteinina laulanut Ilkka Hämäläinen kiihdytti rooliinsa sellaiset kierrokset, että alkuun hirvitti. Kiihkeä dramaattinen ääni istui tilanteeseen mainiosti. Olavi Suomisen pavarottityyli taas korosti Alfredin romeomaisuutta, ja hänen rauhallinen persoonansa tasoitti sopivasti tunnelmaa. Sören Lillkung teki Falkestaan juuri niin niljakkaan kuin pitääkin. Brüderlein, brüderlein -aaria osoittautui hiljaisessa nyanssissaan ehkä turhan korkeaksi, mutta muuten baritoni kulki sujuvasti. Arne Nylanderin ilmeinen vahvuus on teatterissa. Hänen humalatulkintansa Frankesta oli sanalla sanoen uskomaton. Vielä on pakko mainita Olli Peltoniemen hienkatkuinen ja raavaan junttimainen Frosch, joka taisi olla illan aidoin ja rehellisin rooli.

Kokkolan Ooppera on ilmeisesti valinnut paikallisen kaksikielisyyden kulmakivikseen. Kuulijan näkökulmasta ratkaisu ei ole aivan ongelmaton. Jos haluaa irrottautua librettovihkosesta, on työlästä keskittyä jokaisen fraasin ensimmäisiin sanoihin virittäytyäkseen oikeaan kieleen – se kun vaihtuu varoittamatta ja yhtenään. Kun sen lisäksi tärkeimmät aariarivit vedetään alkusaksaksi ja sekaan heitetään vielä englantia, ranskaa ja hyppysellinen unkaria, alkaa kielisoppa maistua turhan raffinoidulta.

Catwalk-estradi sopi toki ideaan, mutta pakotti samalla laulajat laulamaan miltei koko ajan selin johonkin osaan yleisöstä. Samoin orkesterin sijoittuminen selin yleisöön oli sekä psykologisesti että akustisesti hankala, mutta ilmeisen pakon sanelema ratkaisu. Sen, mitä orkesterista kuuli, vakuutti kyllä laadullaan. Pienehkön kokoonpanon joustava ja tarkka soitto olisi ansainnut tulla paremmin esiin. Oramo touhusi peräseinällä illan sympaattisena maestrona ja pääsi väliin pyrähtämään biletyksen pyörteisiinkin. Valittu konteksti edellytti Jukka Rintalan luomaa pukuloistoa, joka olikin suorastaan mykistävä.

Kaikki tämä yhdessä tekee Kokkolalaisten Lepakosta ehdottomasti katsomisen väärtin. Kokonaisuus on ilman muuta korkeaa kansallista tasoa, ja glamour-henkisen kevytkenkäisyyden alta kuultaa tyly viesti median ja arvoilmaston tilasta. Jos se menee vielä katsojassa jakeluun, on produktion olemassaolo sillä perusteltu. Tältä osin ei liene huolen häivää.