PIETARSAARI

Musta jää. Ohjaus ja käsikirjoitus Petri Kotwica. Kuvaus Harri Räty. Leikkaus Jukka Nykänen. Musiikki Eicca Toppinen. Pääosissa Outi Mäenpää, Ria Kataja, Martti Suosalo. 107 min. K-15. Tuotanto Making Movies Oy. City Red One.

Naiset voivat olla Venuksesta, mutta jos Petri Kotwican Mustaa jäätä on uskominen, miehet ovat vain Plutosta – ja sehän ei ole enää edes planeetta. Petetty Saara näkee toisen naisen tekemän alastonkuvan miehestään:

– Piirsit sitten aamuerektion? – Joo, pidensin parilla sentillä, ettei sille tulisi paha mieli, vastaa kilpasisko.

Musta jää on upeiden, älykkäiden ja taitavien naisnäyttelijöiden elokuva. Filmi on ilman muuta Outi Mäenpään komein rooli, jossa taitava komedienne heittäytyy vakavaksi. Mäenpää on Harri Rädyn kuvissa kypsä, syvä ja kaunis, katselunautintona kuin oikean lämpöisenä tarjottu laatuviini kirkkaassa, korkeassa lasissa.

Mustan jään pöyhkeän kultivoitu pinta tarttuu arvosteluunkin. Liikutaanhan paremmissa piireissä, hienommissa ammateissa. Tavallista väkeä kulkee ohi käytävillä ja pukuhuoneissa. Kotwican henkilögalleria on tyyli- ja linjavalinta. Saa hienoja kuvia. Ja kun leipää on leveästi, tunteet turmeltuvat ja sydänsurut korostuvat kohtuuttomuuksiin.

Mäenpää esittää nelikymppistä synnytyslääkäriä. Saaran aviomies on Martti Suosalon arkkitehti Leo. Tämän oppilas Tuuli, Ria Kataja, on se toinen nainen. Saara haluaa tutustua Tuuliin tietääkseen suhteen yksityiskohdat, jotka jo aavistaa. Kohtaaminen on elokuvan ydin. Siinä välissä mies on ärsyke, tahdoton heittopussi niin pettäjänä kuin rakastajana.

Mustan jään mieskuva on harkittu, mutta osoitteleva, kun Leo pukeutuu pingviiniksi. Lentokyvytön lintu? Hölmö mahdottomuushan se. Vaikka pingviinit mielletäänkin uskollisiksi, Leon helakka irtonokka on irvokkaassa kuvakulmassa väärinpäin, fallisesti pystyssä.

Piiloleikki ja salailu ovat Mustan jään ydintä. Naamiot tuodaan esiin konkreettisestikin jo varhain. Mutta jotain väkinäistä siinä on. Maskeradit ovat muodissa meilläkin, mutta lopun pitkä naamioleikki tuntuu väkisin ympätyltä, teatraaliselta muistumalta jostakin toisesta eurooppalaisesta elokuvasta. Perusteluita kohtaukselle ei löydy, se ei seiso omilla jaloillaan, vaan tuntuu ”käsikirjoitetulta”.

Kotwican ensielokuva oli oppilastyömäinen Koti-ikävä. Musta jää ei ole mitättömyys. Filmi on kiinnostava, kunnianhimoinen ja yllätyksellinen loppuun saakka. Huono se ei ole, mutta onko se hyvä? Ainakin se sysää mielen liikkeelle ja herättää vastalauseita.

Musta jää on nosteessa, kerännyt kuukaudessa yli 60 000 katsojaa. Sen haluaa nähdä ja sen parissa viihtyy. Komea pinta vain panee empimään, onko kyse suomifilmin edustuselokuvan trendistä? Pintatyyliä ja teknistä ammattitaitoa? Eicca Toppisen selloilu lisää laatusilausta. Yhdellä katsomalla ei selviä, onko musiikki hyvää, mutta paljon sitä on. Liekö sen apokalyptisyys sittenkin vain poppia ja rokkia naamiaisasussa? Viihdettä, joka nousukasmaisesti etsii hyväksyntää klassisen kosketuksesta?

Kotwican ongelmana on tehdäkö realistista ongelmaelokuvaa, taidepläjäystä vai viihteellistä melodraamaa. Aineksia löytyy kiehtovana sekoituksena, mutta onko se rikkautta vai sälää? Ohjaaja-käsikirjoittaja toistaa jo Koti-ikävässä nähtyjä virheitä.

Oivallisin kuvin ja leikkauksin syntynyttä poikkeuksellisen omaperäistä klaustrofobiaa nähdään, kun väärinkäsitykset, salakuuntelu ja moninkertainen petos tuodaan näyttämölle nerokkaasti rakennetussa olohuonekohtauksessa. Mutta ”taiteelliset kuvakulmat” pitäisi kieltää jo elokuvakoulun ensimmäisellä vuosikurssilla. Kotwica mieltyy taas takaraivonäkymiin ja linsseihin, jotka venyttävät tilaa luonnottomasti. Kärjistys heikentää taitavan jakson, jossa Tuuli tajuaa mistä on kysymys.

Paisuttelu on Kotwican helmasynti. Missä olivat lopputeksteissä mainitut käsikirjoitusgurut, kun koppalakkiset yhtiökumppanit, Suosalon ja Ville Virtasen arkkitehdit kävivät työmaalla joutavaa väittelyä naisista, kuin b-luokan bergmanissa tai woodyallenissa? Missä script doctorit, kun Kotwica keittelee lupaavista aineksista uskomattomien käänteiden Lääkärisarjaa ja Lapsikohtaloa?

Melodraaman hetteikössä ryvettyvät myös Mäenpää ja hänelle tasapäisen vastuksen tarjoava Ria Kataja. Täysin näyttelijöistä riippumatta Saaran ja Tuulin roolit menevät hetkittäin herutteluksi: tämäkin vastus vielä elämän ristiaallokkoon!

Kohtaukset taistelulajiharjoituksissa toimivat vain osin. Niissäkin liian vähälle huomiolle jätettyjen sivuhenkilöiden tuominen kuviin väljähdyttää tunnelmaa. Sen sijaan diskokohtauksissa on ytyä. Saaran salpaannuksen hetki tanssilattialla – mitä minä täällä teen? – on näyte elokuvan mojovista mahdollisuuksista.

Herpaannuinko hetkeksi, vai selvisikö Leon kohtalo väärässä rytmissä? Joka tapauksessa naisten äärireaktiot tuntuivat välillä ylimitoitetuilta, ja valkenivat vasta takautuman kautta. Liian myöhäänkö? Ainakin auto-onnettomuus oli enemmän Salattuja elämiä kuin Chabrolia. Ja sopiko sovitus loppuun sillä tiellä, mille oli lähdetty?

Kotwican toinen pitkä elokuva esittelee säkenöiviä naisia, epäkiinnostavia miehiä, paljon taitavaa ja keskinkertaista. Mutta jokin Mustassa jäässä panee katsomaan. Tällä tahdilla Kotwican viides on jo täysi onnistuminen, ihan oikea viiden tähden filmi.