Anita Salmi (KP)Erkki Kujala: Sodan pitkä varjo.
Kirjapaja 2007.
Yhteiskuntatieteiden tohtori, pitkän uran Yleisradiossa tehnyt Erkki Kujala on julkaissut kirjan, Sodan pitkä varjo. Kirjapajan kustantama teos pohjautuu paljolti Kujalan väitöskirjaan, Sodan pojat, vuodelta 2003.
Kirjassa on haastattelujen ja osin omien kokemuksien valossa kerrottu sota-ajasta, lapsen näkökulmasta. Suurin osa haastatelluista on miehiä, mutta on mukaan mahtunut naisiakin.
Tarinoissa toistuvat lukuisten haastattelulainausten seurauksena melkein pitkästymiseen saakka samat teemat, elämän niukkuus, työteliäisyys ja isän kaipuu. Sitähän elämä tuolloin oli. Niin ikään kertomuksissa näkyy varsin usein sodan pelko ja menettämisen pelko, pelko ettei isä sodasta palaa. Monet sen kokivatkin.
Eihän mikään tarina silti ole samanlainen, ihmiset ovat eläneet eri ympäristöissä, erilaisissa oloissa. Jotenkin lohdullisempia ja myönteisempiä ovat monet kertomukset, joissa perheen tukena on ollut vaari tai lähipiiri. Joskus koko kylä on auttanut toinen toistaan.
Tuttuna teemana kirjassa on puhumattomuus. Isät eivät monesti kertoneet sotakokemuksistaan, joskin oli poikkeuksiakin. Yleensä ei koettu tarpeelliseksi kertoa lapsille, millaista oli ollut. Haluttiin varjella heitä sodan raakuuksilta. Vanhemmat muutoinkin suojelevat lapsia vaikeilta ja pelottavilta asioilta.
Traumaattisista kokemuksista ei ole helppo puhua aikuisellekaan. Kuolemanpelko on tiiviisti läsnä sodassa ja harva rintamalle vapaaehtoisesti on lähtenyt. Ajan myötä jatkuvat kovat kokemukset myös torjutaan, ne tungetaan taka-alalle, psyykkinen itsesuojeluvaisto toimii. Vaikuttavat ne silti jossain, ihmiset murtuvat tai raaistivat. Osa säilyy jotenkin, ei täysin ehyenä kuitenkaan.
Perinteiseen suomalaiseen mieskuvaan ei ole kuulunut eikä taida kuulua edelleenkään heikkouden näyttäminen. Vaikeasta sodasta useimmiten on vaiettu.
Sodan jälkeinen aika oli omiaan ruokkimaan puhumattomuutta. Tappion kärsineellä Suomella ei koettu olevan sodasta mitään sanottavaa. Julkisesti sota lakaistiin maton alle, siitä ei saanut puhua. Sodissa olleiden kunnia palautettiin vasta muutama vuosikymmen sitten. Miksi siis olisi puhuttu siitä, mikä julkisesti sodan jälkeen vuosikymmeniksi tuomittiin ja jota väheksyttiin. Häpeä vaiensi heidätkin, jotka ehkä olisivat muuten kertoneet.
Useimmille kirjan tarinoille leimallisia ovat velvollisuuden tunne, työteliäisyys ja parhaansa tekeminen. Oli yritettävä kaikkensa, jotta voisi auttaa äitiä, muuta perhettä ja isänmaata.
Kertomuksissa heijastuu eräällä tavalla sodan aikana kansalle teroitettu sanoma. Julkisessa propagandassa nimittäin kansaa velvoitettiin tekemään parhaansa, koska taisteltiin suurta ja voimakasta Neuvostoliittoa vastaan. Tarvittiin jokaisen työpanos, niin pienten kuin suurtenkin.
Kirjassa on annettu iso rooli tarinoille ja pienempi osa tekijälle tutkijana. Toisaalta kirjoittaja on itsekin sota-ajan lapsi eli kuvailee asioita oman kokemuksen kautta. Teoksessa on paljon liiankin tuttua, nuoremmillekin sukupolville. Kenties se silti auttaa myös jakamaan koettua ja ymmärtämään, miksi oli kuin oli.
Teoksesta heijastuu osin syyllisyys omia lapsia kohtaan eli koetaan ettei osata näyttää tunteita, jatketaan isien jalanjälkiä. Ehkäpä kollektiiviseen syyllisyyteen ei ole silti kovin paljoa aihetta. Kyllä me lapset ymmärrämme. Ihan kuten sota-ajan lapsetkin. Ei se tietenkään tarkoita sitä, etteikö missään voisi parantaa.