Juha Itkosen Kohti täyttää mielestäni vahvasti yleiseurooppalaisen romaanin tuntomerkit. Sen rinnalle eivät heti nouse Järvelä, Hassinen, Raittila, Tervo tai Hotakainen, vaan se tuo ajatuksiini vaikkapa Zadie Smithin taannoisen Valkeat hampaat -romaanin. Jos Itkonen olisi brittikirjailija, Kohti olisi varmaankin Salman Rushdien mielestä hyvä kirja. Toivotan menestystä käännösmarkkinoilla!

Kohti on poikkeuksellisen järeää suomalaista proosaa. Se on paksu ja Itkonen on löytänyt lauseensa. Se ei vitsaile vaan liikkuu henkilöidensä keskuudessa kuin Mirja Pyykkö tai Maarit Tastula. Se ns. kouraisee syvältä useampaa henkilöä. Päähenkilöinä ovat ministeri Ansas, hänen salkunhoitajapoikansa ja kotoa karannut tyttärensä. Taustalla häämöttävät lisäksi syöpään kuollut rouva Ansas, salkunhoitajapojan perhe, Julia-tyttären Suomeen jättämä poikaystävä ja ministeri Ansaksen avustaja, joka odottaa ministerille vauvaa. Henkilöitä siis riittää kuin vanhassa venäläisessä kertomakirjallisuudessa ja aineksia olisi vaikka kuinka suureen tarinaan ja yhteiskunnalliseen kertomukseen.

Itkosen kirja on kuitenkin ihmissuhderomaani. Sen miljöönä toimii dramaattisesti tsunamista heräilevä Khao Lak. Näytelmäkirjailija Anton Tsehov sanoi aikanaan, että jos näyttämöllä on pistooli, sitä on käytettävä. Itkosen romaanissa Khao Lak ja tsunamin pelottava muisto eivät pääse varsinaisesti käyttöön ja metaforisoitumaan, vaan ne jäävät rekvisiitaksi jonka keskellä erään perheen ”elämänmittaiset jännitteet” kohisevat esiin. Silti tällainen yhteisen tragedian tapahtumapaikka on juuri sitä ainesta, joka vieraannuttaa Kohti-romaania normaalista Espoo-kirjallisuudesta. Myöskään Itkosen henkilöitä en osaa pitää erityisen ”suomalaisina”, en ainakaan sitä käsitystä vasten, mikä minulla on henkilökuvauksen normeista suomalaisessa proosassa viimeisenä kymmenenä vuotena.

Joltisestakin yllätyksettömyydestä minun on kuitenkin Itkosta myös moitittava. Hän tuntee henkilönsä ikään kuin liian läpikotaisin, ja kun hän kuorii heidän persooniaan esiin, kaikki on tavallaan liian selvää. Turhauttavaa vetkuttelua lukijan kannalta. Kaikki on suunniteltu etukäteen, ja sitten vähän kerrassaan, lasketusti, avataan. Minusta romaanihenkilöiden tulisi säilyttää salaisuutensa myös kirjailijalle loppuun saakka ja siitä ylikin. Vertaus voi olla huono, mutta Kohti olisi parempi kirja, jos se pitäisi sisällään samanlaisen selittämättömyyden ja sen itsestäänselvyytenä hyväksyvän asenteen kuin Mika Waltarin ”Turms kuolematon” tai ”Felix Onnellinen”. Haluaisin siis, että Itkosen seuraava romaani olisi verhotumpi, vaikka sitten pelkkä ultraäänikuva. Kuten jo tämän romaanin aivan viimeiset lauseet: ”Sitten ei ole enää mitään muuta, vain Jussin viisi sanaa. Tapani Ansas laittaa lasit silmilleen, sanat ovat siinä, silmien edessä”.