Samuel Beckett: Malone kuolee. Suom. Caj Westerberg. Basam Books 2007 (1968), 183 s.

On outoa että Samuel Beckettin proosan suomentamiseen on ryhdytty suuremmasti vasta nyt. Siihen tarttui lyyrikko Caj Westerberg. Lyyrikko onkin sopiva henkilö suomentamaan eniten dramaatikkona tunnetun kirjailijan teoksia.

Beckett ei ole juonikirjailija. Viime vuonna suomennettu Watt on päätön, mutta looginen tarina. Watt-nimisellä oudolla ihmisellä ei ole mitään mahdollisuuksia elää n.k. kunnon ihmisen elämää, Malone kuolee romaanissa Malonen elämästä ennen kuin hän rupeaa tekemään kuolemaa, ei taas ole juuri mitään tietoa.

Malone keskittyy muistamiseen. Watt keskittyy taas muutamien asioiden osaamiseen. Kun ei tarvitse punoa hirveästi juonta, niin kirjailija on vapaa liikkumaan tietymättömillä poluilla niin kuin tahtoo. Niinpä hän porautuu ihmisen olemassaoloon täydellisessä marginaalissa.

Kirjan etuliepeessä sanotaan tämän olevan osa trilogiaa, jonka ensimmäinen osa on suomennettu Molloy1968, tämä on keskimmäinen ja viimeinen on suomentamaton. Molloy on Otavan kustantama, olisi syytä saada siitä uusintapainos. Ja trilogian viimeinen osa suomennetuksi mahdollisimman pian! Jos Basam Books tahtoo keskittyä modernin klassikoihin, tässä olisi työsarkaa.

Beckettin tapa kirjoittaa on sukua eksistentialistisille kirjailijoille, etenkin Camus’lle. Ei sanavyörytystä, vaan henkilö ja henkilöt tuodaan esiin mahdollisimman pienin keinoin. Kirjailija kaivautuu henkilöidensä ajatuksiin hyvinkin runollisesti aika ajoin, mutta ei kaihda kuonan esilletuomista.

Myös näytelmissä Beckettin henkilöt ovat äärettömän yksinäisiä ja erillisiä, elävät esimerkiksi roskatynnyreissä ja odottavat Godot’ta. Näytelmän katsoja tajuaa, että kyse ei ole vapautuksesta kunnon elämään, vaan kuoleman odotuksesta.

Samuel Beckett on nobelisti, joka on myös ollut suuri proosan uudistaja. Vaikuttaa yhä enemmän siltä, että hän ei ole saanut palkintoa poliittisista syistä.

Beckettin näytelmät, samoin kuin hänen proosansa ja runoutensa, on nimetty absurdiksi. Absurdius tietysti kumpuaa Toisen maailmansodan aiheuttamasta pettymyksestä ihmisen ihmisyyteen. Siitä harvat ovat toipuneet.

Mutta absurdius ei tarkoita etteivätkö asiat joista Beckett puhuu, ole totta. Päinvastoin, vaikuttaa siltä, että kirjailija on ponnistellut aina ollakseen mahdollisimman täsmällinen. Kuvata sanoin ihmisen toivotonta tilaa on varmasti vaikeaa, varsinkin jos on melko mahdotonta nähdä minkäänlaista toivoa tulevaisuudessa.

Beckettistä on kirjoitettu hyllymetreittäin tutkimuksia ja hänestä on paljon tietoa myös internetissä, joten riittäköön tässä yhteydessä vain tieto siitä, että 1930-luvulla irlantilaissyntyinen Beckett työskenteli yhdessä maanmiehensä James Joycen, toisen maastamuuttajan kanssa. Beckett käänsi mm. Joycea ranskaksi ja Andre Bretonia englanniksi. Sen lisäksi hän on tehnyt työtä radiolle ja televisiolle. Wikipedian artikkeli kertoo, että kirjailija ei pitänyt noita kolmea proosateosta trilogiana itse, ne vain sattuivat syntymään suunnilleen peräkkäin.

Muutama kesä sitten Ylen TV 1 lähetti monta Beckettin draamaa. Muun muassa Krappin viimeinen nauha on ehdottomasti mestarillinen teos ja hienosti esitetty. Toivottavasti kirjastot hankkivat Ylen nauhat lainattavaksi.

Beckett antaa tästä postmoderniksi kutsutusta yhteiskunnasta niin vastaansanomattoman todistuksen, että häntä kannattaa lukea ja katsoa. Oheislukemistoksi käy englantia taitaville esimerkiksi Paul Austerin viime vuonna julkaisema romaani Travels in the Scriptorium, jossa vanhus aivan samoin kuin tässä Beckettin teoksessa kirjoittaa ylös muistaakseen tai muistuttaakseen itseään.

Viimeinen tila on aina suljettu. Sen vuoksi Beckett kirjoittaa fiktiota. Siitä tilasta kun ei saa enää mitään tietoa.