Esa Sariola: Valtakirja. Romaani, 286 s. Otava 2007

Valtakirjaa lukiessa kävi kuin lauantain myöhäisillan BBC:n tuottamaa brittisarjaa seuratessa. Alkuun pääseminen sujui hieman työläästi, sitten aloin ihailla ammattitaitoista ja laadukasta toteutusta, ja kun seurattava loppui, jäin kaipaamaan lisää. Sitten hain lasin valkoviiniä.

Esa Sariola (s. 1951) on aina ollut hyvä prosaisti, mutta hänen 1990-luvulla kirjoittamiensa kuunnelmien sarja on varmasti tuonut dramaturgista lisäarvoa uusille romaaneille. Jopa näinkin eläytymiskielteinen ihminen kuin allekirjoittanut joutuu tarkistamaan kantojaan Sariolan romaanihenkilöiden edessä. Mutta mielestäni Sariolakaan ei rakenna pelkästään psykologisen realismin varaan - tai jos rakentaa, hän tekee sen niin hyvällä lauseella, ettei sitä huomaa.

Esa Sariola on maininnut jossakin yhteydessä, että kirjailija voi saada ajatuksia, joista ei ole samaa mieltä, ja niistä ajatuksista saa usein hyvän piirteen jollekin romaanihenkilölle. Valtakirjan pää- ja näkökulmahenkilönä toimii viisikymppinen, vaimostaan eronnut ja firmansakin jättänyt Henri, joka toteaa kirjan aluksi: ”Valehtelu on maailman mielenkiintoisimpia asioita”. Kirjan preesensissä Henri työskentelee mukavasti kotosalla tietokirjoja kääntäen, mutta sitä ennen hän on toiminut yrityksessä, joka on luonut viihdealan henkilöille julkisuuskuvia, rakentanut vaikkapa tavalliselle Nykäselle ”The Fugitiven”, takaa-ajetun roolin (johon tämä itsekin alkoi uskoa.) Se on ohjailua ja tarinan kertomista, vallankäyttöä, joka muistuttaa kirjailijan työtä.

Muistuttaa se toki paljon muutakin. Mallien rakentajista Henri mainitsee mm. antiikin luonnontieteilijä Erastothenesin, Newtonin, Stephen Hawkingin ja Einsteinin, joka ”rupesi kampanjoimaan ydiaseita vastaan sen jälkeen, kun ensin oli laskenut perustat sille, että atomipommi oli mahdollista kehittää”. Heihin Henri vertaa itseään: ”Ne kantoi huolta koko maailmasta siinä iässä, missä minä kannoin huolta jonkun laulajan keikoista”.

Valehtelun olemusta pohtiessaan Henri oli ”viime vuonna tullut lukeneeksi uudelleen Macchiavellin Ruhtinaankin”. Esa Sariola on lukijaystävällinen kirjoittaessaan esiin joitakin romaaninsa alatekstejä. Ainakaan minä en tämän lauseen jälkeen juurikaan kyennyt olemaan ajattelematta Valtakirjaa eräänlaisena Macchiavelli-hahmon tuomisena nykyaikaan. Ainakin Henri on valmis rinnastamaan Ruhtinaan (1513) kirjoittajan problematiikan omaansa: ”vaikka se kuinka illuusiottomasti näki ja kuvasi miten valtiaat toimivat, niin ei se semmoista yksiyiselämän ohjeena ihannoinut”.

Juonen tasolla Valtakirja kertoo Henrin ja naapurissa asuvan kolmikymppisen yksinhuoltajaäidin Sallan rakkaustarinan. Kyse on naisen ja miehen välisestä suhteesta, ja miksei moraalistakin. Sallalla on työpaikallaan ongelmia, joiden ratkomisessa Henri pyrkii häntä auttamaan macchiavelliläisen häijyin neuvoin. Mutta kun Salla sitten ratkaisee ongelmansa omin ja varsin suorasukaisin keinoin, Henrin mielestä hän tekee sen ”paljon hurjemmin kuin mitä minä olisin ikinä voinut tehdä”, ja näin Sallasta paljastuu ”varsinainen tappajan vaisto”.

Kun Esa Sariola aloitti kirjailijanuransa 1980-luvun alussa, hänet liitettiin ”pahan koulukuntaan”, joka oli keksitty yhdistämään tuolloin uusia prosaisteja. Kyse oli siitä, että näiden kirjojen päähenkilöiden moraali oli aivan muuta kuin mihin tuohon saakka oli totuttu. Kritiikki saattoi juuttua tähän asiaan vuosikausiksi ja monen kirjan ajaksi, vaikka kirjailijat itse olisivat korostaneet muuttaneensa tematiikkaansa. Vaikea on kuitenkaan olla moraalista tematiikkaa Valtakirjankaan yhteydessä mainitsematta, vieläpä kun Henri itse sattuu toteamaan kuinka ”muistui mieleeni yksi Altmanin elokuva, Pitkät jäähyväiset, joka oli sanoisinko aika rohkeasti muunneltu versio Chandlerin romaanista”.

Robert Altmanin Pitkiä jäähyväisiä (1973) kun on pidetty eräänä ”uuden ja vanhan moraalin” välisen eron konkretisoitumisen virstanpylväänä. Toisaalta Esa Sariola on niin monipuolinen ja älykäs kirjailija, että hän saattaa hyvin hiukan leikitelläkin tällaisilla viitteillä, valehdella, että Valtakirjassa muka olisi kyse jostakin niiden suuntaisesta.