Bo Carpelan: Uudet runot. Runoja. 94 s. Otava 2007.

Bo Carpelanin Uudet runot -kokoelmaa on vaikea lukea samalta viivalta kuin muita syksyn uutuuskokoelmia. On hankala ottaa runo runona, kun ensin kuitenkin ottaa Carpelanin Carpelanina. Näin ainakin minulle käy. Ja sitten joudun toteamaan, että Uudet runot ei varmaankaan tuo mitään lisää Carpelanin kirjailijakuvaan, mutta asettuu kylläkin riidatta osaksi hänen mittavaa kokonaistuotantoaan.

En osaa suhtautua tähän kirjauutuuteen yhtä raikkaasti kuin ruotsalaiskriitikko, jonka mielestä Carpelan ajoittain ”muistuttaa hyväntuulista ulkoilmavaatteisiin sonnustautunutta zenbuddhistia”. Ehkä ruotsalaiset Nobel-palkinnon valittuna kansana osaavat suhtautua mestareihinkin mutkattomammin?

Onko Carpelanin runous sitten jotenkin päässyt haalistumaan hänen muiden suurten puristustensa katveessa? Ei, kyllähän hän (edelleen) on dramaattinen:

Että muistanko miten synnyin?/ Että muistanko miten kuolin?/ Ikkunasta lankesi vieras valonhohde./ Muistan, että räväytin silmäni auki/ ja suljin ne taas.

Lisäksi hän on viisas: Riittävän vanha/ ymmärtämään/ yhä vähemmän, näkemään/ miten valo muuttuu.

Useissa runoissa tutkiskellaan kuolemaa, jota saattaa edustaa konkreettinen ulkoa kuuluva ”ambulanssin ääni” tai mietiskelevämmin ”vain muutama aironveto”, joiden jälkeen runon puhuteltava on siirtynyt ”toiselle puolelle”. Kuolleen kasvot ovat Carpelanille enää ”vain maailman verran etäällä”, ei ”arvoituksellisen” etäällä.

Bo Carpelanin (s.1926) kokoelmaa tekee mieli verrata hänen ikätoverinsa Lars Huldénin (s. 1926) viime vuonna ilmestyneisiin koottuihin runoihin Erään marjamatkan seikkaperäinen kuvaus, ja etenkin sen viimeiseen osastoon Sommardikter, joka sisältää uusia runoja (vuodelta 2005). On jännittävää, miten näiden kahden keskenään varsin erilaisen suomenruotsalaisen modernistin teoksia nyttemmin alkaa yhdistää vanhenemisen ja lähestyvän kuoleman tematiikka, ja se tarjoaa myös uusia mahdollisuuksia asetella heitä rinnakkain.

Itse koen kuolevaisen runoilija Huldénin minulle läheisemmäksi kuin kuolevaisen runoilija Carpelanin, mutta kyse voi olla pelkästään siitä, että Huldénin talonpoikaiset ja pohjalaiset eleet ovat minulle tutumpia kuin Carpelanin Helsinki. Osasyynsä voi olla myös kääntäjällä, ja proosa on ehdottomasti pidettävä tästä erillään.

Valitettavasti en ole juuri nyt voinut vertailla alkuperäisteosta Nya dikter ja käännöstä keskenään kuin muutamien netistä löytämieni näytteiden verran. Osassa runoja minua jää kuitenkin vaivaamaan hankalalta ja tekolyyriseltä tuntuva sanajärjestys, kuten Hiuksenhienonluja/ talven teksti/ puhtaan grafiikka/ teräspiirros viilletty/ itsepintaiseen muukalaissydämeen.

Tai kun kurki kohottaa äkkiä/ kaulaansa, päätään/ kuin se näkisi sinut/ kuvassasi/ tässä, vangittuna.

Mielestäni nämä runot voittaisivat, mikäli niiden sanajärjestys olisi suorempi, mutta oletan kuitenkin, että hyvällä kääntäjä Caj Westerbergillä on ollut pätevä syy tekemänsä ratkaisuun.