Jarkko Tontti: Luokkakokous. Romaani. 252 s. Otava 2007

Jarkko Tontti aloitti kirjailijana runokokoelmalla Vuosikirja (2006), jolla hän nappasi Kalevi Jäntin palkinnon. Vuosikirja oli myös vahvoilla kisassa Helsingin Sanomain kirjallisuuspalkinnosta. Julkisuudessa esikoiskirjailijoihin suhtaudutaan nykyään niin sympaattisesti, ettei oikeastaan kannata enää puhua toisen kirjan kynnyksestä – ainakaan jos jo ensimmäisellä teoksellaan on onnistunut puhkaisemaan itsensä julkisuuskuplan sisäpuolelle.

Vuosikirjan nosteessa Tontti on kirjoittanut tälle syksylle romaanin Luokkakokous. Kustantaja tarjoilee teoksen kuvauksena ”pätkätyösukupolven oravapyörästä ihmissuhteiden, ammatillisen kunnianhimon ja yhteiskunnallisten ideaalien ristivedossa”. Kirja rakentuu kahden kertojan varaan. He ovat kaksi 1970-luvun alussa syntynyttä luokkatoverusta, Matias ja Toni, joiden ystävyyttä ryydittää rakkaus samaan naiseen, Emmiin. Matias valmistelee historian väitöskirjaa Helsingin yliopistossa, Toni suunnittelee Helsingissä oman IT-yrityksen perustamista ja Emmi toimii lääkärinä ja poliittisena uraohjuksena Tampereella, mistä kaikki kolme ovat kotoisin.

Ottolapsen osaansa hautovan Matiaksen väitöskirjapohdinnot risteytyvät kiinnostavasti hänen pyrkimyksiinsä löytää biologinen äitinsä. Häntä itseään koskevien adoptioasiakirjojen sekä Saksalais-Roomalaisen keisarikunnan ensimmäisen valtakunnantuomioistuimen syntyä valottavien dokumenttien solmiminen yhteen kuvastaa romaanin dramaturgisia ansioita. Kun Matias näkee häntä koskevan adoptiotodistuksen, hänestä ”tuntui samalta kuin silloin kun oli nähnyt ensimmäisen kerran Reichskammergerichtin perustamisasiakirjoja arkistossa”. Matias etsii henkilöitä molempien manooverien takana. Toisen niistä hän myös löytää.

Toni puolestaan on Matiaksen sanoin ”teknologiauskoinen tulevaisuusihminen, anglofiili IT-pelle joka uskoi, että hyvä elämä on uuden kodinelektroniikan hankkimista”. Myös Toni käy kamppailua perhetaustansa kanssa, ja syöpädiagnoosi erilaisine ennusteineen lopulta lähentää häntä jo edesmenneen äidin uskonnolliseen vakaumukseen. Emmillä taas on aina spriitä käsilaukussaan, koska sairaalan kanttiinista ei saa alkoholia.

Romaanin juoni kertoo luokkakokouksen järjestämisestä Tampereen Hotelli Ilvekseen. Emmi pyytää Matiasta ja Tonia keräämään muinaisten luokkatoverien osoitteita, ja samalla punnitaan ystävyys. Matiaksen mielestä Toni ”oli kuin kulunut paita, josta ei pysty luopumaan, vaikkei sitä edes käytä”. (Matias itse pukeutuu tweediin, joka on ”ajaton, aina hulppea valinta”, joka tosin saa hänet näyttämään kymmenen vuotta ikäistään vanhemmalta.)

Luokkakokous pohtii, mikä erilaisista taustoista lähtöisin olevia ihmisiä nuorena yhdistää, ja mikä heidät myöhemmin kenties erottaa. Se on myös romaani rakkaudesta ja kuolemasta, tai rakkauden illuusion ja kuolevaisuuden kohtaamisesta. Kerronnaltaan Tontin kirja edustaa realismiin pohjautuvaa valtavirtaa, mutta ei ikävystyttävällä tavalla, eikä se yllätyksettömyydestään huolimatta ole lajityypin pahimmasta päästä. Henkilöiden välinen vuorovaikutus on tämän genren puitteissa uskottavaa.

Syöpään sairastumisen kuvauksena lukijan tekee tietysti mieli verrata Tontin kirjaa Reko ja Tiina Lundánin viime syksynä ilmestyneeseen Viikkoja, kuukausia -kirjaan, mutta siinä tapauksessa pelkään, ettei samaistuva lukija mene yhtä vereslihalle kuin Lundánien kanssa.

Omasta puolestani ja fiktiivisiin henkilöihin samaistumista hylkivänä olentona olisin lukenut mielelläni lisää havaintoja humanistin ja nörtin arkkityyppien kohtaamisesta, ja rakennellut mielessäni lisää outoja yhtäläisyyksiä keskiajan Saksalais-Roomalaisen keisarikunnan ja IT-teknologis-globalisoituvan nykymaailman välille. TietoPrenetraror on yksinkertaisesti hauska alluusio.